On lokerot eri seksuaalisuuksille, joita on paljon.  En minä ole seksuaalisuuksia vastaan, jokkainen saa olla, mitä on, kuhan se ei satuta kettää. Mitä se minulle kuuluu, mitä ihmiset tekkee, haluaa ja rakastaa. Rakkaushan se on se tärkein.

MUTTA!!! Täytyy myöntää, että ärsyttää pikkusieluisella Outilla, että minun lokeroon on tullut uusi nimi. Ennen siinä oli dymoteipillä kirjotettu: HETERO. Joku tässä ihmisten taloyhtiössä oli keksiny, että ei, se ei voi olla hetero, Nyt on otettu vanha teippi pois, jonka tilalle on kirjotettu: CIShetero. 

Kärjistettynä cishetero on se, joka on tyytyväinen siihen sukupuoleen, johon on syntynyt ja tykkää vastakkaisesta sukupuolesta. 

Kuka päättää näistä nimistä päättää, jotka näihin postilaatikoihin laitetaan?

Ymmärrän sen, että monelle on hankala löytää sitä omaa porukkaa, haluaa kuulua johonkin. Se lienee ihmisluonto. Minun täytyy myöntää, että minulla ärsyttää tämä lokerointi. En tiiä, ärsyttääkö se sen takia, että se nimi vaihtu minun postilaatikosta, vai jonkun toisen asian takia. Mutta ärsyttää se silti. 

Kuulema tämän sukupolven juttu on nämä uudet lokerot, koska he kaipaavat lokeroita. Olisko se sitte uuden sukupolven juttu keskittyä siihen, että meitä on monneen junnaan. Kaikki ollaan ihmisiä. 

Täytynee opetella hyväksymään, että olen cis hetero, joka on kiinnostunut miehistä, jotka taas ei ole kiinnostunut minusta.  (Tarvin oman lokeron.) Mutta ANTAKAA MINUN POSTILAATIKON NIMEN OLLA NYT TÄMÄ! anteeksi.

Mietin, että jos se pelekää oman turvallisuutesa puolesta. Minua sen nyt ei oisi tarvinu pelätä, koska minä olin sinä hetkenä niin täynnä rakkautta ja vielä hittaampi, mitä normaalina päivänä. Enkä minä oisi sille mittää pahhaa ees sanonu.  Vaikka tosiasiassa sillä oli varmasti kiire kuuntelemmaan musiikkia, eikä kiinnittäny minuun mittää sen kummempaa ajatusta. Ite vaan kuvittelen olevani niin näkyvä ja pelottava.

Sitä jäin pohtimaan, että ollaanko me kaikessa suvaitsevaisuudessa tultu niin suvaitsemattomaksi, että ei hyväksytä kriittistä ajattelua, tai sitä eriävää mielipidettä maahanmuutosta yms. Eikö saa ajatella erilailla kriittisesti? Natsit ym fundamentalistit on asia erikseen.

En todellakaan ole Tynkkysen fani. En allekirjota moniakkaa hänen mielipitteitä, mutta silti ne on hänen mielipitteitä. Onko ne niin vääriä, että sen pittää juosta karkuun ihmisiä?

Ylipäätään minä oon monesti miettiny tätä perussuomalais antipatiaa. Joo, siellä on rasismin piirteitä täyttäviä tyyppejä, jotka on  auringossa sulaneita palikoita. Mutta on siellä varmasti ... ja on suvaitsevaisia ihmisiä kanssa. Joskus tuntuu, että jos olet PS, olet automaattisesti rasisti, tyhmä ja elämäM kovan koulun käyny. Sehän on kanssa ennakkoluulosta ajattelua ja täyttää suvaitsemattomuuen piirteitä aikalailla. 

Ollaanko me niin suvaitsevaisia, että ollaan jo suvaitsemattomia?

Kirjotuksissa painottu tosi paljo se, etten halua mennä Mattienon luokse kyllään, en halua nähä sitä. Enkä todellakaan antaa anteeksi. Tulee se hetki, kun Matteno kuolee, oon minä heti vetämässä marttyyrinviittaa harteille, että miksi ei kukka Matista välittäny. Minä oon itkemässä monen naisen eessä Matin kohtaloa. Monet varmasti ajattelee, että se on todella tekopyhää.  Koskaan ei tiiä, miten mitäki asiaa ottaa. Aikonaan mietin, että kuolispa Antti ja äiti jäis henkiin. Nyt 4 vuoden jälkeen oon hyvilläni, että äiti kuoli ensin. Antin kuolema oli pelastus Antin elämälle. Matin kuolema oli pelastus Matin elämälle. Äitin kuolema oli pelastus äitin elämälle.

Nyt ku tässä sohvalla istun ja pohdin asioita, oon pirun ylpeä itestäni, isosiskostani ja pikkuveljestäni, miten me ollaan vielä tässä. 

Oon ylpeä itestäni, etten oo antanu periksi, en oo luovuttanu, enkä aio luovuttaa. Itsemurhahan ei oo luovuttamista. Se on pisteen laittamista. Se on sen elämän piste, joka on kirjotettu niin tapahtuvaksi. 

Kuolema ei oo pelättävä asia, se tulee meille kaikille. Oon miettiny, että tämä elämä, meidän ainoa on elettävä niin, ettei tarvi jäähä kuoreksi  hukkuneena omaan mieleen ja kehoon. Toisten armoille. Jos niittenkään, koska hoitajapula on jo nyt! Elää elämänsä niinku haluaa, juo punaviinia  Arttu Wiskarin Tässäkö tää oli soiden kuulokkeissa. Juo kaljaa kahtoen nykytanssia Teemalta. Tai harrastaa villiä ja nautinnollista seksiä mukavan miehen kanssa.  Käy töissä, nauraa, nukkuu, syö ja nauttii. Elämä on tässä. Elämä on nyt. Elämä ei ole eilen, se on menny jo. Jos siitä jää painolastia, tutustu siihen ja tee siitä voima. Elämä ei ole huomenna, koska sitä ei vielä oo. Nyt on se hetki.

Tabuja ei ole. Kaikelle voi nauraa. Ja opettellee hyvät sosiaaliset taidot, maalaisjären ja sen, että kaikille ei voi sanoa kaikkea. Onni on löytää ihmisiä, joitten kanssa nauraa karmeimmillekin asioille, iliman, että ne pitää minua hullumpana, mitä alussa.

Oon 40 v. Minulla on työ ja siisti koti (kofka ifmifen pitää olla fiifti) , minulla on hyviä ystäviä, minulla on hyvä rakastaja. ja mikä tärkein, minulla on minun perhe.

LOPULTAKIN MINULLA ON KAIKKI HYVIN.

Tekkeekö se vihapuheesta hyväksyttävämpää, jos sen tekkee Herran nimeen?

On naurettavaa ja pelekurimaista piiloutua jonku vanhan kirjan taakse ja perustella kaikki omat tollouet sillä, että noku tuo kirja sannoo, että näin mennään. Kuitenkaa ei sitte eletä ihan sen kirjan mukkaan kokoaikaa, vaan sillon, ku se pönkittää ommaa egoa, ommaa tarkotusta, omia pelekoja, omia ennakkoluuloja. Ei se muistanu Päivi vaieta seurakunnassa, koska eihän nainen saa seurakunnassa liiemmin puhua. Ollaan hilijaa vaan ja hymmyillään. 

Jos laukoo suustasa typeryyksiä, seisoo häntä sitte sen takana omana ihtenä, eikä piiloutua raamatun taakse. Tai älytä pyytää anteeksi sanomisiasa. Vaikka valehella, että on pahoillaan. Paitsi niin ei saa tehä, ku se on synti.

Jos raamatun taakse piiloutuminen antaa oikeuen suoltaa törkyä suustasa, kutsua seksuaalisuutta vinoumaksi. Ei voia sitte syyttää ( näin kärjistettynä ) natseja, koska he ellää heijän "pyhän kirjan" mukkaan. 

Jos piilouvut koraanin taakse, oot terroristi. Mutta jos piilouvut raamatun taakse, oot ... no, Päivi Räsänen.

Kävin treffeillä erään mukavan miehen kanssa pari kertaa. Ekoilla treffeillä se selitti mulle ainaki 15 minuuttia siitä, kuinka hän ei tiiä tulleeko hälle sitä kipinää. Seuraavilla treffeillä se luennoi minulle siitä, kuinka pitäs Outilla laittaa kokovartalo kuva tinderiin, että ihmiset, jotka vaikka saattasi minun tapasista pylleröistä tykätä.Katokku miehet voi pettyä, ku sinut näkkeeki livenä. Esimerkiksi hän kertoi, kuinka hän oli erästä toista pullukkaa naista neuvonu, miten hän saisi semmosta seuraa, joka kohtaa hänen markkina-arvoasa. ja onnistumistarinansa päätteeksi hän näytti minulle kuvan siitä tytöstä, joka oli tehny työtä käskettyä. Ja onnellisessa parisuhteessa avannossa lillu hän. Ei siinä mittää...  minä oon tehny petoksen. Voiko siitä muuten valittaa kuluttaja-asiamiehelle jos söpön näkönen nainen onki lihava akka. Tuommonen kakkoslaatunen nainen, myyään 30 prosentin tarralla päiväsaikaan ja ilta kasin jäläkeen onki jo 60 prosenttia

Tuli tosi pieni ja tyhmä olo. Pöljähän minä hyvänen aika oon, ku ees mittää yritän. Miksen minä vaan tajua, että meille rumille ja lihaville kakkosluokankansalaisille on se oma hyllystö, josta me voiaan sitte löytää toisemme, Jos me kaikki ylipäätään mahutaan sinne. Mutta onneksi hän kuitenkin otti asiakseen ihan kahtena erillisenä iltana kertoa ja opastaa minua siitä, miten mulla pitäsi tehä.

EN laittanu koko vartalokuvvaa yhäkää. Kävin treffeillä uudestaan. Hän myös selitti minulle esimerkiksi, miten jää syntyy, mistä tietää, onko jää heikkoa ja jne. Hän tuli käymään minun luona, jolloinka hän sittei itse kysy Suomalaisista saunatontuista. Vastasin, että noh, minun tonttu pittää saunassa niin railakkaita juhlia, että oon saanu jo pari varotusta asiasta. Hän nousi ja kävi huutamassa sille minun saunatontulle. Kirjaimellisesti. 

Sittepä siitä miehestä ei kuulunukkaa mittää monneen kuukauteen, Iteasiassa olin ihan tyytyväinen, ettei kuulunu. Säästi vaivan selittää sille sitä niin vikahan ei ole sinussa, vaan minussa ja yhteiskunnantilassa, ettei meistä tule vuosisadan rakkaustarinaa. 

Parin kuukauen päästä hän sitte rikkoi hiljaisuuden ja laitto viestin. " Hei. Haluaisin selittää hieman käytöstäni. Sinä varmaan mietit, että minä en tykännyt sinun vartalostasi, vaikka oikeasti minä pidän siitä todella paljon. Kyse oli siitä tonttu hommasta. Älä ikinä puhu miehille tuollaisista asioista, koska ne saattaa pelästyä: Siinä on nainen joka puhuu tontuista ja tuhlaa aikaansa leikkimällä olevansa prinsessa"

MITÄ IHMETTÄ!!! Minä en alottanu tonttukeskustelua, MINEN HUUTANU SILLE TYHJÄLLE SAUNALLE!

Eräs miespuolinen ystäväni kerran neuvoi minua, miten autoa tankataan. Siis miten sitä automaattia käytetään, koska se voi kuulema olla haastava, ku pittää painaa eristä napista. Niin hän sen sitte neuvo. Ootin, että se automaatti on jotenki oikeasti erilainen ja haastava. Mitästä vittua. Piti ihan painaa semmosta nappia, ku MUU SUMMA. Ärsyttää.

EI varmaankaa kukkaa heistä pahhaa tarkottanu, mutta... Voisko säästää ne selitykset ja ohjeet ja opastukset siihen, jos minä vaikka joskus KYSYN sitä ohjetta ja neuvoa.

JA MITEN NIIN LEIKIN OLEVANI PRINSESSA! MINÄ OLEN ITÄTUIRAN MATOFAKIN PRINSESSA! DON`T TELL ME WHAT TO DO!!!! ENKÄ RAUHOTU!

Mutta ei ollut adresseja. Oli vaan kaksi kukkalaitetta arkulla, meijän ja tätin tyttöjen. Ajattelin, että en oo jotaki asiaa osannu oikein toimittaa. Koska otin semmosen yhteisadressin, en ees hirveän tarkasti tajua, mitä se tarkottaa. Ajattelin,että laittaa siihen jonku roposen ja nimensä, joka Mattienoa haluaa muistaa. 

Tulin kotiin ja kysäsin ystävälliseltä hautausfirman ihmiseltä, joka sano, ettei kukaan ollut osallistunut. EI KUKAAN.

Kyse ei ole siitä rahasta, kyse ei ole siitä kortista, Kyse on siitä, että eikö Mattieno ollu edes sen kortin arvonen. Mattienoa ei muistanu sekkää ihminen, joka viimekesänä ilimotti iloisena Enomatin olevan hänen paraskaverinsa. 

Tuntuu pahalta se, kuinka Matti oli yksin. Eli, oli, sairasti ja kuoli yksin. Mattieno oli yksin, vereslihalla, uhattu ja peloissaan. Nyt tämä, kuinka ei näitä kortteja tai muuta tullut, tuli mieleen, kuinka konkreettisen yksin Matti oli. 

Johtuuko se siitä, mitä minä oon Mattienosta kirjottanu? Johtuuko se minusta? Onko se minun syy? Koska jos on, häppeän lopun ikäni.

Jos järjestäisit lapsellesi synttärijuhlat ja kukaan ei tulisi? miltä sinusta tuntusi? Kenen puolesta olisi pahamieli? 

Minulla on nyt vähä tuon tapanen tunne. Matti teki virheesä, niinku me kaikki. Mutta Mattieno on silti sen kortin arvoinen. 

On yllättävän helppoa ja suloista istua ja surra. Panna piste ja laittaa se ovi kiinni. 

Lohdullista on se, että minä tiiän, että se suru mennee joksiki aikaa pois, kun sen on kerran antanu tulla. Se ei ennää luiki nurkissa, kurkistele oven raosta ja hyppää reppuun vuosiksi kuiskailemaan. Se on aikasa temmeltämässä ja olemassa. Sitte se lähtee eri osotteeseen. Se on kuitenki meiän kaikkien kaveri, joka käy herättelemässä ajattelemaan asioita, miettimään menneisyyttä ja historiaa. Oli ne historian tapahtumat hyviä eli pahoja. 

Kun sen surun ottaa vierelle sohvalle, juttelee sen kanssa ja antaa sille tillaa, saa myös ite tillaa. Ei kuitenkaa kannata itsepintaisesti pittää kiinni siitä surusta sen takia, ku on sen kerran tai pari mukkaansa saanu. Surullekki pittää antaa tillaa olla ja hengittää ja mennä välillä muualle. Jos surun kahlihtee, suru purree ja nakertaa. Jos surulle ei aukase ovea, ei se pääse ulos. Suru silti pääsee aina sisään. Siitä se on kavala. Se on niinku ampiainen, osaa päästä sisälle seinänki raosta, mutta ulos ei. 

Onnellista on se, että jos elämässä on ollut paljon surua, tietää, ettei se suru ole aina päällä. Elämässä on paljon asioita, joista olla ilonen.

Stephen Hawking sen sanoi: " Niin kauan kun on elämää, on toivoa". 

Äiti kerto joskus, että Mattieno oli tuonu meiän isän heiän luokse, osottanu äitiä. Sanonu, että tuossa se nyt on. Mistää rakkauesta ei minun mielestä siinä ollu kyse. Äiti sano, että koki velevollisuuekseen sen, että antautu. Todistettavasti antautu montaki kertaa. MUTTA minä en voi olla varma, mikä on äitin versio tarinasta, ja mikä on se oikea kuvio. Itestä se kuullosti vaan niin sairaalta symbioosilta joka toisaalta selittää meleko monta asiaa. Se selittää äitin alistumisen kaikkeen. Isän kuoleman jäläkeen, minä kyseenalaistin tämän ns. rakkauden. Sanoin äitille, että "et sinä koskaa issää rakastanu!" Sillon äiti löi minua. Sillon ajattelin, että rakasti se, vaan se ei osannu sitä sanoa. Mutta nyt mietin, löikö se minua sen takia, koska minä en tienny ja ymmärtäny asian oikeaa laitaa. Toisaalta, kuuluuko minun vanhempieni väliset suhteet minulle? Rakastaako vaiko eikö rakasta?

Harmittaa, että ei oo ihmisiä sanomassa, mikä on oikeasti totta ja mikä on kenenki omia muistoja. Onko ne muistot totta, onko ne vääristyny? Onko minun muistot vääristyny?Kaikki on vaan kuulopuhheissa. Ei oo tosiasioita. 

Nyt ku oon käyny Mattienon asunnon, päiväkirjat ja tavarat suhtkoht läpi, oon ihmeissäni, miten raskasta tämä on minulle ollut.  Itkin hyvin hartaasti omaa huonoa omaatuntoani, kun en ole tehny Mattienon hyväksi enempi. Itken sitä, kuinka minulla on enempi karuja muistoja ja kuulopuhheita, mitä hyviä. En yhtää oo muistanu sitä, kuinka Enomatti ymmärsi Tyynetätiä, jolla oli perinnöllinen sairaus, kuinka hän huolehti sen asioista. En muistanu yhtää, kuinka hellä hän oli jättäessään äitille hyvästejä, kun äiti oli kuolinvuoteellaan. 

Minulla myös surettaa se, että meiän tarina, minun oksanhaarassa päättyy tähän. Minä oon viimeinen minun oksassa. Sisaruksista en tiiä, mutta minä oon viimenen Outi oksassa. En tiiä, onko se hyvä, vai onko se paha. En tiiä, haluaisinkokaa minä ennää siirtää kellekkää sota-ajan traumoja, siitä kuinka on pappa haavoittunu, jalkoihin on kuollu ihmisiä. Mennyt kotiin elämään pula-aikaa traumatisoituneena. Antanu omat traumansa lapsilleen, jotka siirtäny ne meille samalla, kun lahjoittanu omansa ja sitten kaupantekijäisinä muutama muu.

Tutkiskelin sitte, että periaatteessa siunaamista ei tarvi tehä, sikäli mikäli se vainaja on eläessään sanonu, että ei mittää semmosta tarvi. MUTTA miten se sitte tapahtuu? Porukka kokkoontuu kuopan ympärille, lapioi umpeen ja polttaa tupakin ja lähtee. Se on minusta jotenki karun olosta. Vaan nyt ei ookkaa kyse minusta. 

Hautajaisiin osallistuu myös muslimi, jonka usko ei "salli" laulamista hautajaisissa. Ihmiskuvia ei sallita, koska ainoa, jonka kuvaa palvotaan on Allah, Jumala. Islamin uskon hautajaiset on koruttomat, haudalla rukoillaan, niinkuin meilläkin. Mutta silti. entä jos se vainaja ei uskonu?

Uskon, että Enomatti siltiki, vaikka oliki sanonu,että hänen hautajaiset on, että nakataan kuoppaan ja sillä siisti, hän silti on sen ikäpoloven ihminen, joka tottumuksesta tekkee, niinku aina on tehty ja haluaa ne veisuut ja hiekkaristit ja muistamiset. Ainaki äitin hautajaisissa Enomatti veisasi hyvinki hartaasti. 

Mutta miten toimii ihmiset, jotka kukkaa ei kuulu kirkkoon. Miten ateistit hoitaa tämän osion ihmisen elämässä? google vastasi, että arkun päälle voi muistotilaisuuden aikana laittaa peiton. Miksi? Eihän se sielu enää siinä arkussa ole. Minun mielestä sielu lähtee veneestä sillon, ku elämä loppuu.  Mutta en löydä tietoa siitä, miten toimitaan, kun kaikki on ateisteja. Mennäänkö sittenki vanhan kaavan mukkaan. Ihan vaan varmuuen vuoksi?

Toisaalta, veljeni Antti ei kuulunu kirkkoon, silti hänet siunattiin, eikä Antti oo sen jäläkeen tullut kummittelemaan. Joskus toivoisin, että tulisi kummittelemaan.

Minä en usko, että se vainaja, usko se vaikka pottuun, suuttuu siitä, siunataanko se sinne hautaan, vai lauletaanko me makareenaa. Siinä hetkenä, kun elämä loppuu, sielu tietää kaiken, mitä me ei täällä tiietä. Sillä ei oo ennää maallisia murheita. Eikä sillä oo sitä nokkaa, mihin sitä hernettä vettää. Sille on se ja sama piirretäänkö me se risti ja lauletaanko me virsi. Sielu on täyttäny sen tehtävän, mitä se on maanpäälle tullu tekemään. Sen huoli ennää on mennä sinne ns. pääjehun luokse kehityskeskusteluun miettimään, oppiko mitään ja täyttikö tehtävänsä. 

Mutta MIKSI se on se hautajaisrituaali se pakollinen? onko se pakollinen? kertokaa.

Me mentiin Koston järvelle laittamaan verkkoja, Matti opasti, kuinka pittää kuunnella, ku se uitto mennee jään alla. Että se kuulostaa vähä samalta, ku suksikeppi ossuu lummeen. Että kuuntele. Antti osasi kuulema kuunnella sitä. Minä en osannu. Monet kerrat Matti kysy minulta, että kuulenko. En kuule. Se nyki sitä lankaa, minä muka menin etteen päin siihen suuntaan mihin se käski mennä ja kuuntelin ja en kuullu. Kävi ilimi, että se uitto oli epäkunnossa, tai ei muuten vaan toiminu, niinku sen piti. "Mikä PERKELE tässäki uiton kyrvässä on, ku tämä ei toimi!" Ja niin se kokkeili uuestaan. Minä kävelen, kuuntelen, en kuule... ja" perkeleen uiton kyrpä" ei toimi. 

Lopulta se jotenki lopsahti paikalleen se uitto ja minä taas kuuntelin semmosta, jota en kuullu. Lopulta en ennää ilenny sanoa, etten kuule, vaan sannoin, että joo nyt kuulen. Hirveän hyvällä tuurilla menin oikeaan suuntaan ja se löyty sitte se kohta ja sitte tehtiin jottai, jota en muista. En ole kalastaja. 

En muista missä kohti otettiin se tuura käsittelyyn. Kovana sano Enomatti minulle, että tämä lenkki pittää laittaa tästä ranteen ympäri, ettei se vaan humplaha Kostonjärveen. Niin tein, mutta huntalona saanu sillä mittää aikaseksi. Matti sitte tuskastu minnuun otti sen tuuran ja alako hakkaamaan. Sai reiän tehtyä ja otti oikein vauhtia ja ffflump sinne meni tuura. Ei ollu muistanu laittaa sitä lenkkiä ranteen läpi. Koko Kostonjärvi raiku: " PERKELEEN TUURANHUORA MENI!!!!"