minun isä kuoli, kun minä olin 11 vuotas. Sen kaveri oli jostai syystä suuttunu siille ja meni sen huoneeseen ku isä nukku ja löi sitä kirveellä päähän. (tämän tiiän ku luin Alibin sillon) siitä on nyt 23 vuotta. Hurja aika. Minulla ei oo oikeastaan koskaa aikasemmin askarruttanu minun isä, sen menneisyys tai sen kuolema. Koska en oo tuntenu minun issää- Se ei koskaa asunu meiän kanssa minun muistin aikaan. Minä muistan, että isä tuli käymään meillä, se oli umpihumalassa ja se anto rahhaa. Kerran se anto viien markan kolikon, jonka laitoin muka silima kulumaan ja menin isän luokse ja sannoin:"rahan kiilto silimäkulumassa" ja se tyhjensi koko kolikkovarastosa minun kätteen. Sitte mahto olla sama viikko, ku se tuli meille ja se sammu olohuoneeseen ja sen kengillä oli oksennusta.

Kerran isän oli määrä viiä minut parturiin. Se vei minut ensin parturiin oottamaan sitä aikaa, mutta koska siihen meni aikaa, käytiin eka atimalla mehujäällä josta se sujuvasti talutti minut rouviin, johon en suostunu menemään, vaan sannoin, että meen kottiin. Jäi parturissa käyminen, mutta veikkaampa, että parturimaksun sai rrouvi siltä errää. 

Viimesimpiä muistoja minun isästä minulla on se, ku isompi veli ja isosisko oli koulussa, kotona oltiin minä ja minun pikkuveli, äiti vissiin töissä. Isä tuli käymään, meillä oli kamera, jolla otettiin kuvia minusta ja isästä, pikkuveljestä ja isästä. taivaalla lensi kuumailmapallo silloon. isällä oli päällä nahkatakki ja sillä oli pitkä parta. Seuraavana aamuna minä suututin isän illistelemällä sille. Sen tiiän nykypäivänä, että elä iliku rapulaiselle, IKINÄ!!! En muista, mitä se minulle huusi, mutta sen muistan loppuikäni, kuinka se minulle suuttu. 

kaikista viimesin muistikuva isästä minulla on se, ku olin koulussa hiihtämään menossa, isä oli pyörällä menossa ilmeisesti kirjastoon, joka oli siinä koulun vieressä (isä luki paljo), minä koitin vilikuttaa sille, mutta se ei nähny minua. 

meni pari päivää, olin koulussa kiikkumassa, ku tuli tunne,että tännään jottai tapahtuu.

Illemmalla olin siskon huoneessa kuuntelemassa Madonnaa, ku äiti kävi sanomassa, että isä on kuollu. 

Kävi ilmi, että minulla on siskopuoli ja velipuoli. Sitä äimisteltiin. Tuli hautajaiset. en suostunu syömään muuta ku leipää. Tapasin velipuoleni, se tuijotti minua kovasti. (myöhemmin ku se kävi kylässä, se tuijotti sillonki. Vaan se sano, että minä näytän ihan minun siskopuolelta). Minä ihmettelin, miksei se minun siskopuoli ollu siellä.

Meni aikaa paljo, monta unta isästä, monta tunnetta isästä. Ikäviä suuttumuksen tunteitä äitiä kohtaan, mutta kaikista suurin tunne oli syyllisyys siitä, että se oli minun syy, että isä kuoli. Se oli minun syy. Koska jos minä olisin ollu kiltimpi, enkä olisi lillittäny isälle sillon kerran, oisin ollu mukavampi, oisi se ollu meillä sillon, ku se kuoli. Syyllisyys on ihan helevetti kannettavana. Se on niin piinaavaa ja niiin tuskasta. Meni aikuisiälle, ennenku uskalsin sen sanoa ääneen. Minun ystävällä piti sanoa se minulle, että miten se voisi olla minun syy. Silti minä sitä hetken kyseenalaistin. Jos ja jos ja jos.

Meni aikaa, meni montaki aikaa. Täytin 30 ... meni siitäki aikaa. tapasin isäni tappajan, joka on tuomionsa istunut ja kantaa itse sitä tekoa koko loppuiän. aattele nyt, tappaa kännipäissään oma kaveri. se tuli käytävällä minua vastaan tietäen kuka minä oon, kahtoo seinille ja mennee ohi. Minulla on kuitenki tilasuus tavata se kasvotusten, kysyn tietääkö se kuka minä oon. Menee vaikeaksi ja sannoo, että "joo, sulla on samallainen iho,mitä isälläsiki. " "Niin, mutta minä oon antanu sinulle anteeksi. Sinä elät sen asian kanssa koko sinun loppuelämän, vaan minä en kanna sinulle kaunaa!" nuin se muistaakseni meni se hyvin töksähtelevä keskustelu. 

Ja meni taas aikaa. Löysin minun miehen, se meni töihin- minulla alako olla semmonen tunne, etten ole koskaa yksin. Aina on joku. Välillä keittiön hana vuotaa, välillä se lopettaa. Isä on kokoajan mielessä. Sen verran huuhaahan taipuvainen oon, että otan selvää meediolta. Se sannoo, että isä on minun kanssa aina. Se korjaa pikku vikoja esim. vuotavia hanoja.

Ai niiin, ja kohtalo teki niin, että minun ystävä erosi miehestään. Tämä mies etsi netistä uutta morsianta ja löysi minun siskon. yks kaunis ilta minun sisko nöpötti seistä etteisessä ja minä älysin, miksi se velipuoli tuijotti minua. SE OON MINÄ! Samantien tuli tuntu, etten oo koskaa eri ollukkaa, aina ollaan tunnettu ja se on niiiiiiiiiin mahtava tyyppi. 

Isä on aina mulla läsnä. se on aina täällä. Minä uskon, että se on minun henkiopas. Se korjaa meiän hanoja, käskee koirat kuumalta uunilta pois ku sanon, on minun kanssa aina. Issää ei ollu minulla etuoikeutta tuntea sillon, ku isä eli. sillä oli kuulema ihan oma katekiskuksensa vai miten se on .... oisin sen halunnu kuulla. se on ollu sanavalmis tyyppi, jolla on ollu tarinoita omasta elämästä ja omasta mielikuvituksesta. Lisäksi se näytti ihan minulta (NYT MULLA ON KUVIA) .

Mutta. Kaikista pahin tunne, mitä ihmisellä voi olla, on syyllisyys. Varsinki semmosesta, mitä ei oo voinu mitenkää aiheuttaa. Mutta syyllisyyttä poden myös siitä, että isän kuolin iltana sannoin pikkuveljelleni: "elä itke" Tottakai saa hänkin itkeä, niinku me muutki.  Anteeksi Ville!