Äiti on minulle jokseenkin vieras... tai jokseenkin ristiriitainen "hahmo" . Toisaalta halusin suojella äitiä kaikelta, koska tiesin, ettei äitillä ollut helppoa. Äiti oli pienestä pitäen joutunut olemaan veljensä varjossa. He asu todella syrjässä kaikesta. Ja elämä heilläkin oli aika rankkaa. Äiti oli pula-ajan lapsi. Isä oli ollut sodassa, haavoittunut siellä ja nyt jälkikäteen, kun muistelen, kuinka äiti loppuaikoina puhui vanhemmistaan, ei se heilläkään raposta ollut ja luulen, että papalla oli myös ptsd. Äiti ei hirveästi omaa elämäänsä avannut silloin, kun me oltiin lapsia, mutta myöhemmin hän kertoi asioita, joita en välttämättä olisi edes halunnut kuulla. 

Äiti kertoi viimeisenä elinvuosinaan siitä, kuinka pappa pieksi mummoa. Ja äiti kertoi kuulleensa, että pappa oli huutanut mummolle, että "oisi minun pitäny sinut sillon tappaa, ku minulla oli siihen mahollisuus". Äiti kertoi myöskin löytäneensä joskus isänsä tallista pieksämässä hevosta. 

Äiti kertoi myös, kuinka hän oli tavannut isän, kun kerran sitä tivasin. Hän kertoi, että enoni oli tuonut hänet kapakasta kotiin ja osoittanut äidille, että tuossa se on. Äiti sanoi, että hänelle jäi tunne, että pakkohan hänellä on, kun veli sen kerran sanoi, ja että jos se on joku velan maksu. Ihan käsittämätöntä, Mitään ns, rakkaustarinaa en usko äitillä ja isällä koskaan olleen. Isä kävi äitin luona paineita purkamassa, nukkumassa känniä ja aamusella etutukkakihara kuntoon ja kohti uusia seikkailuja.

Äiti oli herkkä ja haavoittuvainen ja liiallisuuksiin asti kiltti. Äiti oli myös maailman sitkein nainen. Äiti oli tavattoman älykäs ja hänessä asui semmoinen pieni kirjallinen lahjakkuus, jota hän salaa joskus ruutuvihkoihin purki. Harmillisesti äiti on ilmeisesti hävittänyt ne vuosien varrella, koska niitä ei löytynyt, kun äitin miljoonalaatikkoa (siis kaksiota) tyhjennettiin. 

Koska äiti ei osannut kauheasti puhua omista mielipiteistään, oli hän haka facebookin mielipideosastolla. Sosiaalinen media on aika arveluttava väylä, varsinkin nykyään kaikkine vihapuheineen yms. MUTTA naamakirja oli äidin väylä ilmaisemaan omia mietteitään ja ajatuksiaan.

Minulla on ollut pienestä pitäen sellainen ajatus, että äitiin ei saa koskea, äitiä ei saa loukata, äitiä ei saa satuttaa. Eikä äitin mieltä ei saa missää Jumalan rakkaudessa pahoittaa , enkä siis ole koskaan muistaakseni ottanut yhteen äitini kanssa. Joskus penskana saatoin kysellä asioista liian pitkälle, jolloin äiti hermostui ja huusi. Sillon piti olla Outilla hiliaa. 

Minä otin jossain vaiheessa muka harteilleni kakkosäitin roolin. Surin ja huolehin isoveljen tekemisistä ja koin suurta pelkoa, kun äiti koki suurta huolta veljestäni, kun hän jo muistaakseni karkasi juopottelupuuhiin jo ala-asteella. En tiedä, onko tuo minun muistikuvani oikea, mutta ei se kaukanakaan ollut. 

Äitissä asui myös loistava tilannehuumori.  Pikkuveljessäni on samaa, hän ja äitini saattaa ja saattoi yhtäkki' tokaista jotain todella hauskaa todella rauhallisesti ja ilmeenkään värähtämättä. Äiti saattoi tanssia imurin kanssa, kun hän oli hyvällä tuulella. Äiti saattoi tuoda tuplapatukan ja sanoa, ei taida tyttö tietää, että seinän takana olisi patukkaa tarjolla. 

Ja äiti jaksoi lukea aina iltasadun. Meillä oli kodin satuaarre kirjasarja, jota äiti uskollisesti luki joka ilta. Me saimme valita jokainen sadun, jonka äiti sitten luki.. meitä oli 4 lasta. Ja ne sadut olivat pitkiä. 

Äiti puhalsi kahden hengen ilmapatjan. ... ei ollut pumppua. Äiti puhalsi sen. Äiti käveli 5 km ,ainaskin 5 km matkan kahden kauppakassin kanssa, ennenkun äiti lanseerasi meidän kylille vetokärryn. Näin haluan ajatella, koska ei siihen aikaan muut käyttänyt semmoista kärryä, jossa on iso reppu ja jossa on renkaat. Tänä päivänäkin, kun nään jonkun sellaista reppua vetämässä, ajattelen, että kappas, äiti se on lähteny kylille.Eikä äiti koskaan valittanut siitä kävelemisestä. Enempi valitti jos otin kyytiin, koska nyt hänen päiväkävely menee ja mitä hän nyt sitten loppupäivän tekee. Eikä äiti pyytänyt apua. Vasta, kun hänen kunto romahti, eikä hän enää jaksanut, kysyi hän hyvin arasti, että voisko käyttää kaupassa. 

Kun äidin sydän alkoi loppumaan, muistan, kuinka äiti sanoi:" Minulla niin harmittaa, ku sinä Outi oot ite ihtesi kasvattanu, Minulla ei ollu sinulle aikaa!" En osannut siihen vastata muuta, ku että "No, kasvoinko kieroon" En muista, mitä vastasi.

Äiti kuoli 27.7.2017 . Äitini viimeiset sanat minulle oli :"Kah, Outiko se siinä" 

Minulla harmittaa, etten jäänyt äidin vierelle loppuajaksi, en yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan sitä hänen hengitystä. Olen hoitajana ollut monen kuolevan vierellä ollut ihan siihen viimeiseen hengenvetoon, eikä se ole tuntunut niin pahalta, kuin se, miltä äiti kuullosti. 

Haluan ajatella myös niin, että äiti, joka oli enempi sisäänpäinkääntyvä, odotti, että käydään katsomassa , ja sitten hän saa rauhassa kuolla. 

Olen onnellinen siitä, että sain sanottua äitilleni , että rakastan häntä. Siihen vastaus oli:" Sinähän puhut niinku minä olisin kuolemassa.... jokohan ne kohta päästää minut kottiin" Ja kahden päivän päästä hän kuoli.

Hanna 1947-2017