Anteeksianto on mielenkiintonen asia. Ihminen voi kyllä todistaa kaikille, että joo oon antanut anteeksi. Koska niin kuuluu tehdä. Silti, mielessään on katkera ja vihainen. Onko siis sillon antanut anteeksi. En sano, että pitäisi teot hyväksyä. Olisko siltikin helpompi hyväksyä se, että asiat, mitä itekullekin on tapahtunut. on tapahtunut. Olisiko helpompi sitten päästä elämässään eteenpäin. 

Missä se tuntuu se anteeksi anto? Oon saanut melko monta anteeksipyyntöä, jotka oon hyväksyny. Osa on ollut ihan vilpittömiä, osa taas, koska niin kuuluu tehdä. Minen siltikään osaa suhtautua niihin, koska mitä ne anteeksi pyytää. minuahan saa kohdella huonosti. Olen silti äärimmäisen onnellinen ja ilahtunut niistä anteeksi pyynnöistä, joita olen saanut ihan vilpittömästi. Tulee semmoinen olo, että no niin... nyt päästään tutustumaan. Ja heistä, entisistä koulukiusaajista onkin paljastunut ihan mielettömän hienoja persoonia, joitten kanssa voisi jopa viettää aikaa. 

Enolle en ole antanut rehellisesti sanoen anteeksi, en vain vielä pysty. Siltikin oon käynyt hänen luonaan pakonomaisilla sukulaiskäynneillä, koska niin kuuluu tehdä. Koska sillä ei oo kettää. Silti, minua ahdistaa ne jutut, jotka kertoo hänen mielenterveyden hajoamisesta/muistisairaudesta. Nykyään poden huonoa omaatuntoa, koska en halua käydä hänen luonaan. Mutta koen velvollisuutena sen, että jos jotain hänelle tapahtuu, minulle saa ilmoittaa, koska minä olen ammatiltani lähihoitaja. Onko tämä sitten semmosta tyhjänpäivästä marttyyrileikkiä? Että "vaikka minulle on tehty pahoja, silti minä välitän?" Vaikken ees rehellisesti sanoen ... oikeasti edes välitä. Johtuu minun omasta katkeruudesta, uudelleen heränneestä vihasta ja kaunasta. 

Missä vaiheessa on tervettä sanoa, etten ole antanut anteeksi? Onko pakko antaa kaiken anteeksi? Varsinkaan jos sitä ei tarkoita. Heleppoahan on sanoa antaneensa anteeksi, jos ei sitä kuitenkaan oo. Todellinen anteeksiantaminen on paljon merkitsevämpää. Jos sanon antaneeni anteeksi ja en sitten kuitenkaan ole, eikö se ole enempi itsepetosta?

Minulle on itselleni hirveän tärkeää, ettei kukaan ajattele, että nyt se Outi jeesustelee sillä, että on niin valtavan hyvä ihminen, ettei ole itse koskaan mitään pahaa tehny. Minä oon ollu joitai ihmisiä kohtaan ihan täysi kyrpäohta kusipää. Oon pyytänyt anteeksi, oon saanut anteeksi. Mutta myöskään En ole saanut anteeksi. Jännä tuo ihmisen mieli, kun pyytää anteeksi, ei saakkaan anteeksi. Sitten muka loukkaantuu siitä, että "Minä pyysin anteeksi ja tuo ei anna anteeksi, ompa perseestä". Vaikka se on jokaisen omassa päätännössä, onko aika antaa anteeksi ja pystyykö siihen. Se on se riski, mikä otetaan, kun anteeksi pyydetään. Ja se vastuu pittää meillä kaikilla itellä kantaa.

Olen myös monesti miettinyt, että minulla itsellä on myös kanssa vastuu. Se annettiin samalla, kun minua on kiusattu, hyväksikäytetty, alistettu ja kohdeltu huonosti. Minun vastuu on kantaa seuraukset, mutta lopettaa se kiertokulku. Minun vastuulla on tehdä näistä asioista jotain hyvää, ettei ne valu hukkaan. Että vielä ehkä joku saisi minun kokemuksista apua, eikä tuntisi olevansa maailmassa yksin. Että meitä on muitakin. 

Minun mielestäni on jonninjoutavaa käyttäytyä huonosti ja perustella omaa paskaa käytöstä sillä, että oon nyt kokenut niin paljon paskaa, että se johtuu siitä. Mielestäni, minulla ei ole siihen oikeutta. Hienoa on, jos ymmärrettäisiin, miksi minä joskus käyttäydyn miten käyttäydyn. Mutta paskaa käytöstä ei tarvi/saa hyväksyä, oli taustalla vaikka mitä. 

Kuitenkin ajattelisin, että kaikista hellintä anteeksiantoa olisi antaa itselle anteeksi. Jos muille ei pystykkään antamaan, Antaisi itselle anteeksi, ettei olekaan superihminen. Olisi vaan ihminen.