Meidän kerrostalo, jossa asuttiin oli todella levotonta seutua, nyt kun jälkeenpäiin ajattelee. Silloin tuntui, että siellä asui vaan lapsia, ja aikuisia  ei näkynyt juuri ollenkaan. 

Muistan kerran, jos useammankin, kun äiti oli iltavuorossa töissä, meillä oli kodinhoitaja meiän perrään kahtomassa. Naapurin penskat sitten tulivat meille ja alkoivat ilikkumaan siitä, mitä leipomossa tapahtuu. Minä muistan sen järkyttävän häpeän tunteen, en pystynyt olemaan samassa huoneessa, vaan menin keittiöön pois silmistä. Minulla hävetti se, että minä oon ollu matkassa semmosessa likasessa ja ahdistavassa, En silloin ajatellut, että se ei ole minun syy, vaan minä ja veljeni ollaan se kenelle tämä viheliäinen teko tehtiin. 

Muistan kuinka kodinhoitaja koitti saada poikia pois, ja muistaakseni se oli ensimmäinen kerta, kun minusta tuntui, että joku muu aikuinen, kun meidän äiti yrittää edes pitää minun puoliani. Oon ollu siitä lähtien sen kodinhoitajan suurin fani. Minulla sitten harmitti suuresti, kun hän joutui sitten lähtemään meiltä pois. '

Minen uskaltanut pitkiin aikoihin katsoa ketään silmiin, koska minusta tuntui, että jokainen, joka minua silmiin katsoo, näkee minun läpi, kuinka ällöttävä minä oon, ku oon semmosta tehny veljeni kanssa. 

Olin ekaluokalla, oli ollut äidinkielen kotitehtäviä, joita en tietenkään ollut tehnyt. Kun alkoi sitten tarkistuskierros, huomasin, että minun äidinkielen vihkoon oli piirrelty kaiken laisia kuvia siitä, miten ja missä asennoissa oon ollut leipomossa. Siitä seurasi kauhea paniikki ja häpeä, että pakko on pyyhkiä äkkiä kaikki pois, ettei kukaan nää. Sujuvasti sitten valehtelin, tai no en valehdellut, koska en minä niitä läksyjä ollut tehnyt, että oon unohtanu tehä. 

Minä toivon, ettei kellään tarvisi koskaa tuntea semmoista häpeää ja ahdistusta.  Se on niin kuin, joku sitosi narun kaulalle, puristasi sitä niin, että saa niukin naukin henkeä ja samalla potkasee palleaan. Sitä tunnetta en halua kenellekkään.

Jossain vaiheessa meitä kiusattiin viemällä varastoon ja peloteltiin saatanalla ja piruilla.Siinä oli muitakin lapsia kuin vaan me "Hannan penikat". Se se oli kauheaa. En hirveästi tykkää katsoa kauhuelokuvia piruista. Muut kummitukset ja örvelöt kyllä menee. 

Vahvin tuntemus ja käsitys minulla on lapsuudesta ja nuoruudesta, että kotona ei ollut turvallista, koulussa ei ollut turvallista, kotipihalla ei ollut turvallista. Missään vaiheessa ollut turvallista. 

Teinarieinari vuosina minä olin saanut aivan mahtavan ystävän, jonka luokse sain karata enoa ja vietin siellä aikamonta yötä. Tästä olen vieläkin äärimmäisen kiitollinen tälle ystävälle ja hänen perheelleen.

Toisaalta poden siitä huonoa omaatuntoa, että muut sisarukseni eivät päässeet karkuun mihinkään. 

Mutta haluan kuitenkin vielä sanoa, että ne ihmiset, jotka minua hyväksi käyttivät, olivat itsekin lapsia, enkä usko, että he tajusivat silloin, kuinka suuren häpeän, itseinhon ja pelon he on minuun istuttanut. Haluaisin sanoa, että koska he itsekin olivat lapsia, oon antanut anteeksi,enkä syytä. Tietyllä tavalla olen antanut anteeksi, mutta se 4 v lapsi minussa ei ole. 38 vuotias Outi ajattelee, että he oli lapsia itsekin, heillä ei ollut käsitystä tekojesa vakavuudesta. MUTTA MISSÄ OLI AIKUISET!!! Ja miksi se aikuinen, joka käveli ohi, ei puuttunut, MIKSI?