Minä oon  itsetuhoinen. Minulla on ajatus, että minun elämällä ei ole mitään merkitystä. Minulle on ihan sama, milloin minä kuolen. Minun elämä on näyttänyt kaiken, minkä se vaan voi näyttää. Minulle on ihan sama, milloin minä kuolen. En hamua sitä, en etsi sitä, enkä myöskään kokeile sitä.

Minua ei ole vaan tehty onnelliseksi. Minen muista edes olleeni onnellinen sillälailla oikeasti. No tuo oli vale, oon ollu onnellinen silloin, ku oon löytäny uuen haaveiltavan, uuen huonosti kohtelevaan ja uuen fanitettavan. Minä en saa olla onnellinen. Jos minä oon onnellinen, muut kärsii.

Minulla ei oo tulevaisuutta. Minen nää itselläni tulevaisuutta. En ole saanut, mitä minä haluan. Mutta en tosissaan ole koskaan edes kokeillut. En ole uskonut koskaan olevani paremman arvoinen. Minun haaveet... pah. Ihmisen täytyy olla töissä, jotka kannattaa. Ihmisen pitää tehdä töitä, että tekisi tämän kusiaispesän hyväksi jotain. Ihmisen täytyy olla reipas. Ihmisen täytyy olla siisti.

Minulla ei ole suunnitelmaa itsemurhasta, en sitä tee. Mutta käytännössä olen valmis lähtemään.

Mutta silti, pitkästä aikaa minulla on kuitenkin suunnitelma minun elämälle. Minä haaveilen ihan muusta, kuin siitä, että olisin erilainen, olisin erinäkönen, olisin eri. Minä haaveilen siitä, että saan nämä kirjotukset, omat kokemukset ja omat ajatukset, joko kansien väliin, tai jopa näyttämölle. Minä haaveilen siitä, että näistä olisi apua joillekin muulle. Että ihmiset muutkin tietäisi, ettei ole ainoa. Että kaikesta selvitään... aikanaan. Jopa minä. Että elämällä on tarkoitus, jopa minulla. 

Tässä taannoin, olin menossa nukkumaan. Unen ja valveen välimaastossa, minä mietin, miten saan minun elämästäni tarkoituksen mukaisen, miten saan itsestäni onnellisen. Minun mieleeni nousi kuva äidistäni, joka koskaan ei ole päässyt toteuttamaan omaa haavettaan olla kokki, hän istui utuisessa, mutta kirkkaassa tilassa. Hän istui ja huokaili samaan malliin, mitä aina teki. Hän sanoi: " Tuo kaikki on kuule Outi ihan sinusta itestä kiinni kaikki... hoooohhhhhhoooiii!" Sitten oli helppo hengittää. 

Minä uskon henkiin ja enkeleihin. Uskon omalla tavallani Jumalaan, mutta en usko helvettiin. Uskon, että äiti on ollut koko ajan minun luona vaikeina hetkinä. Äitin ääni oli tarkasti äitini ääni. Huokailu oli merkki siitä, että se oli äitini. Mutta nyt jos pitäisi miettiä, miltä äiti kuullosti, en muista. Ehkä kaukaisesti muistan, miten äiti sano pöyristyttyään. "Höö!"

Minun täytyy, ja saan vielä kokeilla omia siipiä. Olen velkaa sen itselleni, että kokeilen tehdä sitä, mitä haluan. NYT ON MINUN VUORO!