Monesti ihmetellään, miksi esim. nainen, joka eroaa väkivaltaisesta miehestä, ottaa uudestaan väkivaltaisen miehen. Minä tavallaan ymmärrän siihen sen syyn. Itsehän olen aina valinnut miehet sen mukaan, miten minua kohdellaan. Minulle on ollut täysin normaalia, että minua pidetään tyhmänä ja rumana. Ja että minua saa kohdella huonosti. Se on sitä, elämää, johon minä olen kasvanut ja joka kaikessa turvattomuudessaan on minulle turvallista. En sano, että tieten tahtoen etsin itselleni juoppoa, alistavaa ja henkisen väkivallan taituria. Se tulee takaraivosta jostain syvältä. Minä en osaa ollenkaan suhtautua kehuihin. Äärimmäisen perso olen kyllä hyväksynnälle, kehuille ja kaipaan suunnattomasti arvostusta. MUTTA sitten kun saan sitä, ajattelen, että tässä on joku hurtta montussa. JA kuhan vaan tyhjään lirkuttelee.

Minun miesvalinnat on ollut enempi tai vähempi toistoa isästä, enosta.. ja jopa Antista. Minun miehet on ollut,,, no kaikki ei ole olleet juoppoja, mutta heitäkin matkan varrella on mukaan sattunut. Pääasia on ollut se, että minua kohdellaan huonosti. Minua aliarvioidaan, minä oon huonompi. Minua saa kiusata henkisesti, minua saa kohdella huonosti. 

Omanarvontunne on minulle uusi käsite. Ymmärrän ja suon sen tunteen toisille, mutta että minä... Minäkö muka olisin paremman arvoinen? Tosiasiassa, minä kaipaan hyväksyntää, minä janoan arvostusta, minä haluan olla hyvä! Mutta en minä oikeasti usko sellainen olevani. Minusta on äärimmäisen normaalia, että minä oon paska, ettei minulla ole väliä.

Oon kävelly samoja jalanjälkiä, mitä äiti käveli, Alistettuna ja tottuneena siihen, että se on ok ja ihan oikein, ettei arvosteta ja ei pidetä minään. En koe olevani hyvä työssäni, en koe saavani siitä arvostusta. 

Muistan, kuinka nuorena ajattelin, että ihmiset tykkää hauskoista ihmisistä, joten minusta siis täytyy tulla hauska. Minä oon oikeasti äärimmäisen ujo, äärimmäisen hiljainen ja äärimmäisen huumorintajuton. Oon nokkela ajatuksista, ja nokkela sanomaan. Minä olen opetellu sen. 

Minä oon opetellu olemaan hauska, opetellu olemaan mukava. Opetellu olemaan. 

Minä nautin siitä, kun minä saan olla omissa haavemaailmoissa, elää omaa elämää. Olla milloin missäkin seikkailuissa, joissa kummasti minä olen se sankari. Muistan, kuinka päiväkodissa, minä aina haaveilin, kuinka pelastin sen ylimielisen päiväkodin hoitajan kamaluuksista. Ja aina minä olin se sankari, jolle sitten järjestettiin juhlat ja minä sain paljon lahjoja. Minä oon aika haka kehittelemään tarinoita, mutta huono kirjoittamaan niitä. 

Minä oon jämähtäny tiettyyn teiniasteelle, jolloin fanitetaan ihan hulluna milloin mitäkin. Minä oon aina ollut kova fanittamaan, kova haaveilemaan ja kova romahtamaan. Minusta on äärimmäisen outoa, ettei minun fanittamat ihmiset olekaan täydellisiä, 

Arvostan ja kunnioitan vahvoja isähahmomaisia miehiä. Minulle on hirveän tärkeää saada hyväksyntää. Ystäväni kesken onkin pieni sisäpiirivitsi :" miksi JW ei tykkää minusta!!!"

Minä pelkään riitatilanteita, minä ahdistun lohduttomasti, jos joudun riitatilanteeseen, En osaa pitää puoliani, mielummin vaikka myönnän olevani väärässä, vaikka tietäisin, etten ole. Helpommin pääsee pois tilanteesta, kun pyytää anteeksi , eikä jatka konfliktia. Minä itselleni sitten todistan, ettei sillä ole merkitystä. Mutta tavallaan onhan sillä. Se on lupa talloa jalkoihin, kun pyytää varanvuoksi kaikilta anteeksi. 

Minulla on vieläkin semmoinen passiivinen itsetuhoisuus. En ole tekemässä itsemurhaa, en suunnittele sitä. Mutta minulle on kuitenkin aivan sama, milloin minä kuolen, koska minulta on viety kaikki. Minun elämällä ei siltikään ole mitään merkitystä. Minä oon ollut sivusta seuraaja jo kauan aikaan. Välillä teen impulssiivisia ratkasuja ja teen asioita hetken mielijohteesta. 

Minun psykologini painottaa aina, että pitää olla päivärytmi. Pitää herätä aikasin... mutta miksi? Miksen saa haaveilla? Voin käyttää Taaperon pissalla välillä ja palata silti sänkyyn, elämään omassa maailmassa. Nykysin tämä on vähentynyt, koska paremmat päivät on lisääntyneet. Silti vieläkään en jaksa. Vieläkin mietin tiukkaan kaupan kassalla, miten se kaupankassa ruukaa tervehtiä, mitä minä sille sanon. Siitä tullukin monta koomista tilannetta, kun olen miettinyt, että tuo ruukaa aina sanoa moi, joten minäkin sanon moi. Sitten se sanookin, että "hei" ja minä sanon: "mei"

 Minussa on kuulema äitin vakavuutta ja isän leikkisyyttä. Minusta on outoa, koska en isääni tuntenut. Niinkö ne vaan periytyy..

En tiiä.