Kävin vuodattamassa elämäntarinaani traumaterapiassa muutama vuosi sitten, tämän terapeutin kehotuksesta, otin sitten härkää sarvista ja otin selvää asioista, joita on tapahtunut, että mitä siellä on oikeasti tapahtunut,

Olin äimistynyt siitä, kuinka moni ihminen suostui puhumaan minun kanssani asioista. Siitähän en tosin voi mennä vannomaan, mikä oli totta ja mikä ns. oman itsensä pönkittämistä paremmaksi. Koska, vaikka kuinka minulle sanottaisiin, että haluan puhua silleen puolueettomasti, enkä halua nyt syyttää ketään mistään, vaan haluan saada tietää. Itsekin ajattelisin inhimillisenä ihmisenä, että haluan tämän näyttävän siltä, että minä en loppupeleissä mitään pahaa olekaan tehnyt. Tyyliin, en se minä ollut se oli Pirkka. Se on ihan inhimillistä. 

Mutta minusta oli aivan käsittämätöntä se, että pystyin puhumaan minun kiusaajan kanssa, minua hyväksikäyttäneen kanssa asiasta, minun isäni tappajan kanssa, minulle ei jäänyt sellaista oloa, että minulle nyt hirveästi valehdellaan, ehkä hieman saatettiin muunnella ja puhua asioita erilaiseksi mitä ne on. Esim. isäni tappo, ja mitä siellä tapahtui, sai ihan erilaiset puitteet, mitä kuultiin silloin, kun tämä tilanne oli. Mutta...Se tapa, millä isäni tappaja tästä tilanteesta puhui, oli isäni tietäen jokseenkin , no huono ilmaisu: järkeen käypää.

Kun sitten taas, kävin juttelemassa meidän asioita hoitaneen sosiaalitoimiston tätin kanssa, ja minusta tuntui, että nyt Outia viiään kuin pässiä narussa. Minusta tuntui, että hän valehteli minulle aivan kaiken. Hän muka muisti, mitä Eino Leinon runoa isä oli siteerannut, kun hän armeliaasti oli isää vienyt katkolle, mutta ei sitten muistanut, millälailla isä tapettiin. 

Me asutaan pienellä kylällä, jossa kaikki tietää kaikki... suurinpiirtein. Meidän kylässä, tuskin unohdetaan, kuka on tapettu kirveellä. VARSINKAAN jos itse ollut ko. ihmisen hautajaisissa. Se muistamattomuus ei mennyt läpi. Silloin minusta tuntui, että niinkö minä näytän tyhmältä ja tollolta, etten älyä laskea yhteen. Se on jäänyt harmittamaan, etten ottanut yhteyttä siihen toiseen sosiaalityöntekijään, joka siihen aikaan hoiti lapsiperheiden asioita... tai jotain sellaista. 

Tämän henkilön kanssa keskustelu oli turhauttavaa ja se ajoi minut ensikertaa todella alas. Olin niin rikki ja vereslihalla, että suunnittelin hyppääväni parvekkeelta alas, koska sitten tuska loppuisi. Mutta onneksi ajattelin silloin, että minun tuurilla, minulla katkeaisi vain jalka. Tai halvaantusin, joten jätin hyppäämättä. Onneksi. 

Aika-ajoin meidän menneisyys nousee taas kalvamaan minua. Saan olla kiitollinen kuitenkin siitä, että olen hengissä ja olen selvinnyt näinkin hyvin, vaikka ehjinnahoin en ole selvinnyt. Palkakseni olen saanut PTSD:n ja dissosiaatioon taipuvaisuutta. En ole koskaan oikein sisäistänyt tätä dissosiaatiota minulle, koska yleisin tieto dissosiaatiosta on, että ihmisellä olisi monia eri persoonoita. Minulla ei ole, minä vaivun vain haavemaailmaan. Se oli se minun turvakoti, kun missään ei ollut turvassa. Oon harrastanut haaveilemista koko ikäni, niin pitkään, mitä muisti riittää. Se on kaksiteräinen miekka. Ei ole pitkä aika siitä, kun ymmärsin, että kaikki ei haaveile kokoaikaa, eikä kaikilla ole omaa todellisuutta, jossa ne olisi jotain ihan muuta, mitä todellisuudessa ovat. 

Omituista.