Minusta tuntuu, että oon epäonnistunut minun elämässä. En oo eläny omaa elämää pitkiin aikoihin, liekkö koskaan. Oon tehny asioita, joita kuuluu tehä. 

Minun koulunkäynti on ollut semmosta, että istun suu auki ja oon haavemaailmassa, en pysty keskittymään, koska NEW KIDS ON THE BLOCK tai Michael Jackson kutsuu minua seikkailuihin. Itseasiassa Michael Jackson oli minun tukena ja turvana, kun isä kuoli. 

Oon aina ollu enempi tai vähempi alisuoriutuja. Oon pitäny itseisarvona, että kun isosiskoni on hyvä englannissa ja on hyvä piirtämään, niin minäkin olen. Isosisko on huono matikassa, sittenhän minunkin täytyy olla. Joten siis näissä aineissa, joissa päätin olla yhtä hyvä, kun siskoni, olin yhtä hyvä... tai ainakin melkein. Ja niissä aineissa, jossa siskoni oli huono, päätin olla yhtä huono ja en edes yrittänyt. Vaikka onhan se tosiasiassa, että minä sekoan laskutoimituksissa helposti. Eli siis oon surkea matikassa. 

Mittää suurta kunnianhimoa minulla ei ole ollut. Lähihoitajaksi hain, koska ihmisellä pitää olla ammatti. Lukion jälkeen kävin muutaman kuukauden olemassa paikallisella dementiaosastolla työharjottelussa, että työkkärin tätit tykkäisi. siinä kun ripulia kaatoin reinotossusta vessanpönttöön uusavuttomana, mietin, että minä oon niin surkea, ettei minusta muuhunkaa oo. Hain lähihoitaja kouluun, jonne puhuin itseni läpi. 

Nyt ei saa missää nimessä kuvitella, että en arvostaisi hoitajan työtä. Se on arvokasta ja raskasta, Alipalkattua ja ylityöllistettyä. Se ei vaan ole minun ala. 

Minussa on sisällä draamaqueen, joka haluaa olla näyttämöllä. Joka haluaa itestään tärkeän, joka haluaa tulla kuulluksi. 

Minä oon ihteni pahin kriitikko, minä junnaan ite ihteäni. Lyön kapuloita rattaisiini ja keksin tekosyitä, miksi en voisi. 

Oon kehitelly itelleni sen hauskan roolin, mutta siltikin se on osa minua. Minä olen myös sitä, jos nyt en aina siinä onnistukkaan. Mutta Minä tykkään, jos saan ihmiset nauramaan. Siinähän ei oo mittää pahhaa. Minä tykkään siitä, että oon kiltti ja empaattinen. Minä tykkään siitä, että osaan nauraa myös itselleni. 

Minä opettelen olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni luvan onnistua. Minä opettelen pitämään puoliani. Minä opettelen olemaan tyytyväinen tähän, mitä minä oon. Minä opettelen.

Minusta on myös jännää, kun ilmoitin, etten enää palaa entiseen työhöni takaisin, vaan etsin jottai muuta, minulle sanottiin, että kunhan et jää vaan kotiin ja mökity. Minä mökittyin ja jäin kottiin sillon, ku kävin tekemässä jottai tämän kusiaispesän hyväksi. Minen jaksanu tehdä mitään muuta. Kävin töissä, josta en enää saa mitään itselleni. Tulin kotiin raatona, loppuillan haaveilin... menin nukkumaan ja uudestaan töihin. Minulla ei ollut elämää. 

Mutta. Kun jätin työt,keskityin oman itseni etsimiseen (matkaa vielä on), en edes muista, milloin oon ollu näin sosiaalinen. Kotityöt vielä junnaa, mutta ehkä minä vielä joskus rakastun imuroimiseen. Tai sitten en. Minä oon epänainen, mutta saan minä ollakin. Sukupuolten välisiä eroja ei juurikaan ole.

Nyt kun olen kirjotellut tätä sekavaa blogia, oon saanut enempi ihmiskontakteja, mitä koskaan aiemmin. Tuntuu, että oon tehny jotain hyvää itselleni, ehkä auttanut jottai muuta siinä sivussa. Suunnitelmia on isoja. 

Pitkästä aikaa minun elämällä on merkitystä.