Minä näin muuan viikko sitte unta, että äiti ja Mattieno tuli vanhustentalolta rollaattorilla, jossa oli kori. Äiti istui korissa ja enomatti lykkäsi sitä. Äiti oli niin pieni, että sen pää näkyi vain siitä korin reunalta. Ne potkutteli kirkon eteen puistonpenkille istumaan. Äiti katsoi minua ja puhu Matille. Se näytti siltä, niinku se oisi antanu ohjeita enolle. Minä en kuullu, mitä äiti sano, mutta Matti keskusteli äitin kanssa pitkään. Sitte yhtäkkiä oltiin jonku virkamiehen kanssa suoperässä vanhalla tiellä. Mukana oli siskoni ja velipoikani. Minä itkin katkerasti ja huusin sisaruksilleni, että MINÄ LUPASIN HAUDATA MATIN. MATTIA EI SAA LAITTAA MIHIN SATTUUN! Siihen minä sitte heräsin.

Lauantaina 30.1 Enomatti oli lähteny vanhustentalolta teille tietämättömille. Ei ollut ottanut aamulääkkeitä, joten aika, milloin Matti on lähteny on epävarmaa. 

Minä tulin töistä kahden jälkeen ja minulle soitettiin kotikuntani kotihoidosta ja kerrottiin Matin kadonneen. Mietittiin yhdessä, missä voisi olla. Veljeni kertoi käyneensä Matin luona edellisenä iltana, jolloin Mattieno oli suhteellisen kopillaan. Oli jutellut Ylikansallisesta rikollisliigasta, joka on rakkeroinut häntä ja digillä polttanut milloin mitäkin. Vienyt pyykkiä, kuunnellut hänen puheluitaan yms. 

Kotihoito teki katoamisilmoituksen ja Mattia alettiin ehtimään. Minä juttelin poliisin kanssa ja koetin auttaa, mihin Matti olisi voinut mennä. Mieleen ei tullut juurikaan mitään. Silti minulla oli olo, ettei Matti enää elävänä tule takaisin. Ja silti minulla oli tunne, ettei Matti kaukana ole. 

Illalla puhelin soi ja sama poliisi, joka soitti veljeni kuolleen, ilmoitti, että Mattieno on löytynyt kuolleena. 

Matti oli harhaillut kirkon takana olevan sankarihautuumaan takana olevassa metsikössä. Jäljistä oli näkynyt, että Enomatti oli kävellyt ees taas, kaatunut, ryöminyt ja "pullikoinut" (poliisi käytti tätä sanaa, enkä minäkää parempaa sanaa tähän löydä) , muttei ollut päässyt enää ylös. Siihen oli Enomatin voimat loppuneet ja lopulta siihen oli elämä loppunut.

Minulla on ristiriitaiset tunteet. Minä suren Matin kohtaloa. Minusta on ihan karmivaa ajatella, miten se on mennyt. Minulla pyörii silmissä filmi, jossa näkkyy Matti kävelemässä edestakaisin ja kaatuu ... hankeen. Pakkasta on -10 astetta. Iho on märkä hiestä ja siitä lumesta. 

Poliisi kertoi, että vaatteet oli jäätynyt Mattiin kiinni, kuin myös rannekello. Mutta minun ajatus on vain, oliko Matilla kenkiä jalassa. Minen ymmärrä, miksi minä haluan vain tietää, oliko Matilla kenkiä jalassa. Säähän nähden, hällä oli tosi vähä vaatetta. Ainaki näin ymmärsin. 

Matti rakasti luontoa, metsästystä ja kalastusta. Joskus sanoinkin Matille, että jos sillä koskaa muisti mennee, minä vien sen mehtään, koska siellä Mattieno on kotonaan. Matti nauroi ajatukselle. Muutama vuosi sitte käytin Mattia sen kotipaikalla Kostolla, eikä Matti osannu enää siellä suunnistaa, koska maisemat oli vaihtuneet. 

Matti oli metsästä lähtöisin, eli metsässä, metsästä ja metsään hän meni kuolemaan. Minulla on ristiriitaiset tunteet, koska vaikka kuinka huonosti hän meitä silloin lapsuudessa kohteli, oli Enomatti meille kuitenki se miehenmalli, isähahmo, johon meiän isä ei pystyny. Tämän päivän aikana oon miettiny tätä kaunaa ja sitä, kuinka näkkee vaan ne surkeat ja surulliset puolet. En oo pystynyt Matista sanomaan, että on meillä ollu joskus mukavaaki. Oon vaan keskittyny siihen paskaan. En oo ajatellu, että ehkä Matillaki oli omat traumat ja omat syyt. Millää kaunalla ei ole syytä, eikä se hyödytä ketään. Helpompaa on antaa anteeksi. 

Loppuajasta Matti oli puhelias, avulias ja vanha mies, joka kärsi omista harhakuvista, jossa häntä jahtaa ylikansallinen rikollisliiga. Koki tulevan seuratuksi ja kiusatuksi. Miten yksinäinen hän on ollu siellä metässä. onko ajatellu ees? Tunsiko se kylymää? Oliko sillä hätä? Oliko sillä kenkiä jalassa?

Aapon Simon Matti 1946-2021