Mattienon hautajaiset oli. Tilaisuus oli nopea ja sievä. Koronan takia, ei kymmentä ihmistä enempää voinu olla kappelilla. Matti pääsi hautaan meille normaaleilla rituaaleilla. Vaimeaa vikinää, ku koitetaan veisata maan korvessa kulkevi. Hiekkaristi arkulla on aina säväyttävä. Pappi puhu hienosti, oli löytäny Mattia hätäkastamassa ja kastamassa olleet ihmiset, kummit yms. 

Mutta ei ollut adresseja. Oli vaan kaksi kukkalaitetta arkulla, meijän ja tätin tyttöjen. Ajattelin, että en oo jotaki asiaa osannu oikein toimittaa. Koska otin semmosen yhteisadressin, en ees hirveän tarkasti tajua, mitä se tarkottaa. Ajattelin,että laittaa siihen jonku roposen ja nimensä, joka Mattienoa haluaa muistaa. 

Tulin kotiin ja kysäsin ystävälliseltä hautausfirman ihmiseltä, joka sano, ettei kukaan ollut osallistunut. EI KUKAAN.

Kyse ei ole siitä rahasta, kyse ei ole siitä kortista, Kyse on siitä, että eikö Mattieno ollu edes sen kortin arvonen. Mattienoa ei muistanu sekkää ihminen, joka viimekesänä ilimotti iloisena Enomatin olevan hänen paraskaverinsa. 

Tuntuu pahalta se, kuinka Matti oli yksin. Eli, oli, sairasti ja kuoli yksin. Mattieno oli yksin, vereslihalla, uhattu ja peloissaan. Nyt tämä, kuinka ei näitä kortteja tai muuta tullut, tuli mieleen, kuinka konkreettisen yksin Matti oli. 

Johtuuko se siitä, mitä minä oon Mattienosta kirjottanu? Johtuuko se minusta? Onko se minun syy? Koska jos on, häppeän lopun ikäni.

Jos järjestäisit lapsellesi synttärijuhlat ja kukaan ei tulisi? miltä sinusta tuntusi? Kenen puolesta olisi pahamieli? 

Minulla on nyt vähä tuon tapanen tunne. Matti teki virheesä, niinku me kaikki. Mutta Mattieno on silti sen kortin arvoinen.