maanantai, 23. maaliskuu 2020

Paniikki

Maailma on karanteenissa. Ei saa liikkua, ei saa kokoontua, ei saa yskiä päin naamaa. Samaan aikaan ihmiset ostaa kaikki makaroonit ja vessapaperit. Ostakaa nyt hyvänen aika vaikka tonnikalaa sen makaroonin kaveriksi, ette te pelekällä vehnällä elä. Elekää missää Jumalan rakkauessa ajatelko toisia. Ei se kannata. Ostakaa kaikki. Etuasemassa olette te, jotka olette riskiryhmää. Teillä on tunti aikaa ostaa kaikki paskapaperit ja muuta. Ostakaa, koska kohta tullee tappaja korona, ompahan mitä perinnöksi antaa. Lavallinen paskapaperia.

Jos oot sairas, pysy kotona... jos pinnaat töistä sillä verukkeella, että on "nuha" ei siltikää kannata ruuhka-aikaan työntyä kauppaan. Siinä tilanteessa kannattaa mennä vasta sitte ku väen paljous ja joka 3 tunnin välinen eläkeläisaalto on menny ohi. Saattaa sitte olla myös, että ei työkaverit nää... 

Jos oot sairas, elä mee kauppaan. Heittäyvy rinsessaksi, tai ota koiranpentu ilime ja nakita joku muu. Mutta jos kuitenkin pittää itellä mennä, pese käpäläsi, ryi hijaan, elä yski kettää päin naamaa, Elä lähmi kaikkia tomaatteja yms mitä terveellisesti ajattelevat lähmii. Suunnittele kauppareissusi niin, että pääset äkkiä pois. Väistele lottoa tekeviä. Valitse nopeampi kassa. Elä yski kettää päin, paitsi jos se on sinun arkkivihollinen. Sillonkin miettisin- onko sen väärti. Ajattele vaan, että kärsi kurja kärsi. 

Kerrankin saa olla kotona. Voi postata sosiaaliseen mediaan, että minä se oon karanteenissa ihan vapaasta tahdosta. Tässä sitä ollaan karanteenissa, katotaan telekkarista, kuinka idiootit menee rannalle, jonne kohta kaikki exät tullee. Sitte ne ryyppää ja nai. ,Se se on korkeakulttuuria se. Mutta hei. minä olen karanteenissa. Oon hyvä tyyppi. Minä pelastan maailman.

Silti jostai ruuhka Suomessa on hirveän hieno ajatus lähteä Lappiin, jossa on jo koronaa ... mutta hei... mullon loma, minä voin sinne mennä. Pysykää nyt jo kotona, ku kerranki saa. Ei tartte ressata, voi vettää kalsarit jalakaan, kahtoa töllöä, viettää sitä ns laatuaikaa kotona perheen kanssa. Ilman ressiä... voiaan vaan olla. 

Hattua nostan kaikille vanhemmille, jotka kotona hoitaa etänä omat työnsä, ja samalla huolehtii siitä, että lapsoset hoitaa omat etäkouluhommansa. Minä syrjäytyneenä paskiaisena huolehin vain, miten meiän kesän näytelmän käy, miten meiän 30 v juhlien käy. Toiset huolehtii omasta työstä ja lastesa koulunkäynnistä. Minä nostan hattua kaikille vanhemmille, jotka tätä tekkee! Suuri arvostuksen osoitus.

Maapallo tykkää tästä, Maapallo ajattellee, että jes, nyt on Venetsiassa vedet puhdistautunu, ku ei ennää turistilaumat oo täällä maleksimassa. Nyt saa maapallo levähtää. 

Pysykää terveinä, käyttäkää maalaisjärkeä, levähtäkkää

tiistai, 25. helmikuu 2020

Itsemurha?

Minä oon  itsetuhoinen. Minulla on ajatus, että minun elämällä ei ole mitään merkitystä. Minulle on ihan sama, milloin minä kuolen. Minun elämä on näyttänyt kaiken, minkä se vaan voi näyttää. Minulle on ihan sama, milloin minä kuolen. En hamua sitä, en etsi sitä, enkä myöskään kokeile sitä.

Minua ei ole vaan tehty onnelliseksi. Minen muista edes olleeni onnellinen sillälailla oikeasti. No tuo oli vale, oon ollu onnellinen silloin, ku oon löytäny uuen haaveiltavan, uuen huonosti kohtelevaan ja uuen fanitettavan. Minä en saa olla onnellinen. Jos minä oon onnellinen, muut kärsii.

Minulla ei oo tulevaisuutta. Minen nää itselläni tulevaisuutta. En ole saanut, mitä minä haluan. Mutta en tosissaan ole koskaan edes kokeillut. En ole uskonut koskaan olevani paremman arvoinen. Minun haaveet... pah. Ihmisen täytyy olla töissä, jotka kannattaa. Ihmisen pitää tehdä töitä, että tekisi tämän kusiaispesän hyväksi jotain. Ihmisen täytyy olla reipas. Ihmisen täytyy olla siisti.

Minulla ei ole suunnitelmaa itsemurhasta, en sitä tee. Mutta käytännössä olen valmis lähtemään.

Mutta silti, pitkästä aikaa minulla on kuitenkin suunnitelma minun elämälle. Minä haaveilen ihan muusta, kuin siitä, että olisin erilainen, olisin erinäkönen, olisin eri. Minä haaveilen siitä, että saan nämä kirjotukset, omat kokemukset ja omat ajatukset, joko kansien väliin, tai jopa näyttämölle. Minä haaveilen siitä, että näistä olisi apua joillekin muulle. Että ihmiset muutkin tietäisi, ettei ole ainoa. Että kaikesta selvitään... aikanaan. Jopa minä. Että elämällä on tarkoitus, jopa minulla. 

Tässä taannoin, olin menossa nukkumaan. Unen ja valveen välimaastossa, minä mietin, miten saan minun elämästäni tarkoituksen mukaisen, miten saan itsestäni onnellisen. Minun mieleeni nousi kuva äidistäni, joka koskaan ei ole päässyt toteuttamaan omaa haavettaan olla kokki, hän istui utuisessa, mutta kirkkaassa tilassa. Hän istui ja huokaili samaan malliin, mitä aina teki. Hän sanoi: " Tuo kaikki on kuule Outi ihan sinusta itestä kiinni kaikki... hoooohhhhhhoooiii!" Sitten oli helppo hengittää. 

Minä uskon henkiin ja enkeleihin. Uskon omalla tavallani Jumalaan, mutta en usko helvettiin. Uskon, että äiti on ollut koko ajan minun luona vaikeina hetkinä. Äitin ääni oli tarkasti äitini ääni. Huokailu oli merkki siitä, että se oli äitini. Mutta nyt jos pitäisi miettiä, miltä äiti kuullosti, en muista. Ehkä kaukaisesti muistan, miten äiti sano pöyristyttyään. "Höö!"

Minun täytyy, ja saan vielä kokeilla omia siipiä. Olen velkaa sen itselleni, että kokeilen tehdä sitä, mitä haluan. NYT ON MINUN VUORO!

 

 

perjantai, 21. helmikuu 2020

Minä

Minusta tuntuu, että oon epäonnistunut minun elämässä. En oo eläny omaa elämää pitkiin aikoihin, liekkö koskaan. Oon tehny asioita, joita kuuluu tehä. 

Minun koulunkäynti on ollut semmosta, että istun suu auki ja oon haavemaailmassa, en pysty keskittymään, koska NEW KIDS ON THE BLOCK tai Michael Jackson kutsuu minua seikkailuihin. Itseasiassa Michael Jackson oli minun tukena ja turvana, kun isä kuoli. 

Oon aina ollu enempi tai vähempi alisuoriutuja. Oon pitäny itseisarvona, että kun isosiskoni on hyvä englannissa ja on hyvä piirtämään, niin minäkin olen. Isosisko on huono matikassa, sittenhän minunkin täytyy olla. Joten siis näissä aineissa, joissa päätin olla yhtä hyvä, kun siskoni, olin yhtä hyvä... tai ainakin melkein. Ja niissä aineissa, jossa siskoni oli huono, päätin olla yhtä huono ja en edes yrittänyt. Vaikka onhan se tosiasiassa, että minä sekoan laskutoimituksissa helposti. Eli siis oon surkea matikassa. 

Mittää suurta kunnianhimoa minulla ei ole ollut. Lähihoitajaksi hain, koska ihmisellä pitää olla ammatti. Lukion jälkeen kävin muutaman kuukauden olemassa paikallisella dementiaosastolla työharjottelussa, että työkkärin tätit tykkäisi. siinä kun ripulia kaatoin reinotossusta vessanpönttöön uusavuttomana, mietin, että minä oon niin surkea, ettei minusta muuhunkaa oo. Hain lähihoitaja kouluun, jonne puhuin itseni läpi. 

Nyt ei saa missää nimessä kuvitella, että en arvostaisi hoitajan työtä. Se on arvokasta ja raskasta, Alipalkattua ja ylityöllistettyä. Se ei vaan ole minun ala. 

Minussa on sisällä draamaqueen, joka haluaa olla näyttämöllä. Joka haluaa itestään tärkeän, joka haluaa tulla kuulluksi. 

Minä oon ihteni pahin kriitikko, minä junnaan ite ihteäni. Lyön kapuloita rattaisiini ja keksin tekosyitä, miksi en voisi. 

Oon kehitelly itelleni sen hauskan roolin, mutta siltikin se on osa minua. Minä olen myös sitä, jos nyt en aina siinä onnistukkaan. Mutta Minä tykkään, jos saan ihmiset nauramaan. Siinähän ei oo mittää pahhaa. Minä tykkään siitä, että oon kiltti ja empaattinen. Minä tykkään siitä, että osaan nauraa myös itselleni. 

Minä opettelen olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni luvan onnistua. Minä opettelen pitämään puoliani. Minä opettelen olemaan tyytyväinen tähän, mitä minä oon. Minä opettelen.

Minusta on myös jännää, kun ilmoitin, etten enää palaa entiseen työhöni takaisin, vaan etsin jottai muuta, minulle sanottiin, että kunhan et jää vaan kotiin ja mökity. Minä mökittyin ja jäin kottiin sillon, ku kävin tekemässä jottai tämän kusiaispesän hyväksi. Minen jaksanu tehdä mitään muuta. Kävin töissä, josta en enää saa mitään itselleni. Tulin kotiin raatona, loppuillan haaveilin... menin nukkumaan ja uudestaan töihin. Minulla ei ollut elämää. 

Mutta. Kun jätin työt,keskityin oman itseni etsimiseen (matkaa vielä on), en edes muista, milloin oon ollu näin sosiaalinen. Kotityöt vielä junnaa, mutta ehkä minä vielä joskus rakastun imuroimiseen. Tai sitten en. Minä oon epänainen, mutta saan minä ollakin. Sukupuolten välisiä eroja ei juurikaan ole.

Nyt kun olen kirjotellut tätä sekavaa blogia, oon saanut enempi ihmiskontakteja, mitä koskaan aiemmin. Tuntuu, että oon tehny jotain hyvää itselleni, ehkä auttanut jottai muuta siinä sivussa. Suunnitelmia on isoja. 

Pitkästä aikaa minun elämällä on merkitystä. 

 

perjantai, 21. helmikuu 2020

Vessapohdintoja

.Istuin vessassa ja päähäni pälkähti:

Sillon, kun ei ollut vesivessaa, eikä paperista tietoakkaan. Sosiaalinenmedia ei ollut, vielä kenenkään haaveissakaan. Mitä ne teki, ku isohätä iski. Siis jos ei oo ollu salamakakkaaja, vaan sen asian hoitamiseen mennee aikaa. Miten ne kulutti aikaasa? 

Entä jos, ei löydykkää se oma tikku. Tuliko siihen aikaan paniikki, että pittää jalat levällään housut kintussa, puukko käessä juosta lepikkoon vuolemaan uutta? Huusiko ne sillon, että "Tuo tikku!" "Käytä sitä minun!" 

Kutisiko sillon pyllyä kaikilla? Tulleeko tikulla puhtaaksi?

Entäpä sitte, ku oisi lauantai ja sauna. Entä jos ei yhtää kehtais mennä saunaan tai lämmittää sitä, Jos minä oisin siihen aikaan eläny, ois minun perheenväki varmaan jo luovuttanu minun suhteen. Ensin lämmittäsin sen, sitte hoksaisin, etten kehtaakkaa mennä. Kävisin puhaltamassa sen sammuksiin, kohta hoksaisin, että ei, kyllä se pittää käyä. Kävisin sitte uuestaan sytyttämässä sen. Palaisin takasi pirttiin. Hoksaisin, että en minä jaksas yhtää. Pitäs pestä ihtesä ja on liian vaivalloista, kävelisin takasi saunalle, puhaltasin sen sammuksiin. Kävelisin takasi pirttiin, hoksaisin, että ei perkele pakko se on... Ja palaisin takasin. Sytyttäsin tulet ja kohta saunosin ihan intopiukalla.

Mietittekö te koskaa tämmösiä?

tiistai, 18. helmikuu 2020

Anteeksiannosta ja anteeksipyynnöstä.

Anteeksianto on mielenkiintonen asia. Ihminen voi kyllä todistaa kaikille, että joo oon antanut anteeksi. Koska niin kuuluu tehdä. Silti, mielessään on katkera ja vihainen. Onko siis sillon antanut anteeksi. En sano, että pitäisi teot hyväksyä. Olisko siltikin helpompi hyväksyä se, että asiat, mitä itekullekin on tapahtunut. on tapahtunut. Olisiko helpompi sitten päästä elämässään eteenpäin. 

Missä se tuntuu se anteeksi anto? Oon saanut melko monta anteeksipyyntöä, jotka oon hyväksyny. Osa on ollut ihan vilpittömiä, osa taas, koska niin kuuluu tehdä. Minen siltikään osaa suhtautua niihin, koska mitä ne anteeksi pyytää. minuahan saa kohdella huonosti. Olen silti äärimmäisen onnellinen ja ilahtunut niistä anteeksi pyynnöistä, joita olen saanut ihan vilpittömästi. Tulee semmoinen olo, että no niin... nyt päästään tutustumaan. Ja heistä, entisistä koulukiusaajista onkin paljastunut ihan mielettömän hienoja persoonia, joitten kanssa voisi jopa viettää aikaa. 

Enolle en ole antanut rehellisesti sanoen anteeksi, en vain vielä pysty. Siltikin oon käynyt hänen luonaan pakonomaisilla sukulaiskäynneillä, koska niin kuuluu tehdä. Koska sillä ei oo kettää. Silti, minua ahdistaa ne jutut, jotka kertoo hänen mielenterveyden hajoamisesta/muistisairaudesta. Nykyään poden huonoa omaatuntoa, koska en halua käydä hänen luonaan. Mutta koen velvollisuutena sen, että jos jotain hänelle tapahtuu, minulle saa ilmoittaa, koska minä olen ammatiltani lähihoitaja. Onko tämä sitten semmosta tyhjänpäivästä marttyyrileikkiä? Että "vaikka minulle on tehty pahoja, silti minä välitän?" Vaikken ees rehellisesti sanoen ... oikeasti edes välitä. Johtuu minun omasta katkeruudesta, uudelleen heränneestä vihasta ja kaunasta. 

Missä vaiheessa on tervettä sanoa, etten ole antanut anteeksi? Onko pakko antaa kaiken anteeksi? Varsinkaan jos sitä ei tarkoita. Heleppoahan on sanoa antaneensa anteeksi, jos ei sitä kuitenkaan oo. Todellinen anteeksiantaminen on paljon merkitsevämpää. Jos sanon antaneeni anteeksi ja en sitten kuitenkaan ole, eikö se ole enempi itsepetosta?

Minulle on itselleni hirveän tärkeää, ettei kukaan ajattele, että nyt se Outi jeesustelee sillä, että on niin valtavan hyvä ihminen, ettei ole itse koskaan mitään pahaa tehny. Minä oon ollu joitai ihmisiä kohtaan ihan täysi kyrpäohta kusipää. Oon pyytänyt anteeksi, oon saanut anteeksi. Mutta myöskään En ole saanut anteeksi. Jännä tuo ihmisen mieli, kun pyytää anteeksi, ei saakkaan anteeksi. Sitten muka loukkaantuu siitä, että "Minä pyysin anteeksi ja tuo ei anna anteeksi, ompa perseestä". Vaikka se on jokaisen omassa päätännössä, onko aika antaa anteeksi ja pystyykö siihen. Se on se riski, mikä otetaan, kun anteeksi pyydetään. Ja se vastuu pittää meillä kaikilla itellä kantaa.

Olen myös monesti miettinyt, että minulla itsellä on myös kanssa vastuu. Se annettiin samalla, kun minua on kiusattu, hyväksikäytetty, alistettu ja kohdeltu huonosti. Minun vastuu on kantaa seuraukset, mutta lopettaa se kiertokulku. Minun vastuulla on tehdä näistä asioista jotain hyvää, ettei ne valu hukkaan. Että vielä ehkä joku saisi minun kokemuksista apua, eikä tuntisi olevansa maailmassa yksin. Että meitä on muitakin. 

Minun mielestäni on jonninjoutavaa käyttäytyä huonosti ja perustella omaa paskaa käytöstä sillä, että oon nyt kokenut niin paljon paskaa, että se johtuu siitä. Mielestäni, minulla ei ole siihen oikeutta. Hienoa on, jos ymmärrettäisiin, miksi minä joskus käyttäydyn miten käyttäydyn. Mutta paskaa käytöstä ei tarvi/saa hyväksyä, oli taustalla vaikka mitä. 

Kuitenkin ajattelisin, että kaikista hellintä anteeksiantoa olisi antaa itselle anteeksi. Jos muille ei pystykkään antamaan, Antaisi itselle anteeksi, ettei olekaan superihminen. Olisi vaan ihminen.