maanantai, 1. maaliskuu 2021

Yhden kortin arvonen

Mattienon hautajaiset oli. Tilaisuus oli nopea ja sievä. Koronan takia, ei kymmentä ihmistä enempää voinu olla kappelilla. Matti pääsi hautaan meille normaaleilla rituaaleilla. Vaimeaa vikinää, ku koitetaan veisata maan korvessa kulkevi. Hiekkaristi arkulla on aina säväyttävä. Pappi puhu hienosti, oli löytäny Mattia hätäkastamassa ja kastamassa olleet ihmiset, kummit yms. 

Mutta ei ollut adresseja. Oli vaan kaksi kukkalaitetta arkulla, meijän ja tätin tyttöjen. Ajattelin, että en oo jotaki asiaa osannu oikein toimittaa. Koska otin semmosen yhteisadressin, en ees hirveän tarkasti tajua, mitä se tarkottaa. Ajattelin,että laittaa siihen jonku roposen ja nimensä, joka Mattienoa haluaa muistaa. 

Tulin kotiin ja kysäsin ystävälliseltä hautausfirman ihmiseltä, joka sano, ettei kukaan ollut osallistunut. EI KUKAAN.

Kyse ei ole siitä rahasta, kyse ei ole siitä kortista, Kyse on siitä, että eikö Mattieno ollu edes sen kortin arvonen. Mattienoa ei muistanu sekkää ihminen, joka viimekesänä ilimotti iloisena Enomatin olevan hänen paraskaverinsa. 

Tuntuu pahalta se, kuinka Matti oli yksin. Eli, oli, sairasti ja kuoli yksin. Mattieno oli yksin, vereslihalla, uhattu ja peloissaan. Nyt tämä, kuinka ei näitä kortteja tai muuta tullut, tuli mieleen, kuinka konkreettisen yksin Matti oli. 

Johtuuko se siitä, mitä minä oon Mattienosta kirjottanu? Johtuuko se minusta? Onko se minun syy? Koska jos on, häppeän lopun ikäni.

Jos järjestäisit lapsellesi synttärijuhlat ja kukaan ei tulisi? miltä sinusta tuntusi? Kenen puolesta olisi pahamieli? 

Minulla on nyt vähä tuon tapanen tunne. Matti teki virheesä, niinku me kaikki. Mutta Mattieno on silti sen kortin arvoinen. 


torstai, 18. helmikuu 2021

Suru

Suru kuuluu elämään. Suru on kaunis asia loppujen lopuksi, kun sen antaa tulla. Se kaihertaa, se kirvelee, se naurattaa ja se herättää myös toivoa. Suru on Suomen kielen kauneimpia sanoja. Se on niinku kuura-aamu. Rahisee ja kirpasee. Jos meillä ei olisi surua, tuskaa, ahdistusta ja pettymyksiä, ei meillä olisi onnistumisia, ei iloa, eikä onnea. Oisi vaan tasasta matkaa. 

On yllättävän helppoa ja suloista istua ja surra. Panna piste ja laittaa se ovi kiinni. 

Lohdullista on se, että minä tiiän, että se suru mennee joksiki aikaa pois, kun sen on kerran antanu tulla. Se ei ennää luiki nurkissa, kurkistele oven raosta ja hyppää reppuun vuosiksi kuiskailemaan. Se on aikasa temmeltämässä ja olemassa. Sitte se lähtee eri osotteeseen. Se on kuitenki meiän kaikkien kaveri, joka käy herättelemässä ajattelemaan asioita, miettimään menneisyyttä ja historiaa. Oli ne historian tapahtumat hyviä eli pahoja. 

Kun sen surun ottaa vierelle sohvalle, juttelee sen kanssa ja antaa sille tillaa, saa myös ite tillaa. Ei kuitenkaa kannata itsepintaisesti pittää kiinni siitä surusta sen takia, ku on sen kerran tai pari mukkaansa saanu. Surullekki pittää antaa tillaa olla ja hengittää ja mennä välillä muualle. Jos surun kahlihtee, suru purree ja nakertaa. Jos surulle ei aukase ovea, ei se pääse ulos. Suru silti pääsee aina sisään. Siitä se on kavala. Se on niinku ampiainen, osaa päästä sisälle seinänki raosta, mutta ulos ei. 

Onnellista on se, että jos elämässä on ollut paljon surua, tietää, ettei se suru ole aina päällä. Elämässä on paljon asioita, joista olla ilonen.

Stephen Hawking sen sanoi: " Niin kauan kun on elämää, on toivoa". 

 

 

maanantai, 15. helmikuu 2021

Juuret

Mulla harmittaa, etten kysyny aikonaan tarpeeksi äitiltä ja Matilta meiän juurista siellä Koston järvenrannalta. En tiiä juuri mitään. Minusta tuntu aina, että äiti ei kertonu mitään heiän elämästä, ennen meitä. Ei minulla oo tietoa muusta, ku että ne on aina asunu yhdessä. Ne on aina pitäny toistesa puolta. Tosin meiän silimissä se näytti siltä, että äiti kannatteli enomattia. En tiiä juurikaa siitä puolesta, mitä Mattieno teki äitin hyväksi. Oon vaan kuullu. Oon kuullu sen, että Mattieno oli aina kilipailuhenkinen, joka saatto lyyä suksikepillä äitiä, jos äiti hiihti sen eellä. Oon myös kuullu, että pappa oli seisottanut Mattienoa alasti saunassa miesjoukon edessä, jossa ne kaikki oli sitä arvostellu ja nauranu. 

Äiti kerto joskus, että Mattieno oli tuonu meiän isän heiän luokse, osottanu äitiä. Sanonu, että tuossa se nyt on. Mistää rakkauesta ei minun mielestä siinä ollu kyse. Äiti sano, että koki velevollisuuekseen sen, että antautu. Todistettavasti antautu montaki kertaa. MUTTA minä en voi olla varma, mikä on äitin versio tarinasta, ja mikä on se oikea kuvio. Itestä se kuullosti vaan niin sairaalta symbioosilta joka toisaalta selittää meleko monta asiaa. Se selittää äitin alistumisen kaikkeen. Isän kuoleman jäläkeen, minä kyseenalaistin tämän ns. rakkauden. Sanoin äitille, että "et sinä koskaa issää rakastanu!" Sillon äiti löi minua. Sillon ajattelin, että rakasti se, vaan se ei osannu sitä sanoa. Mutta nyt mietin, löikö se minua sen takia, koska minä en tienny ja ymmärtäny asian oikeaa laitaa. Toisaalta, kuuluuko minun vanhempieni väliset suhteet minulle? Rakastaako vaiko eikö rakasta?

Harmittaa, että ei oo ihmisiä sanomassa, mikä on oikeasti totta ja mikä on kenenki omia muistoja. Onko ne muistot totta, onko ne vääristyny? Onko minun muistot vääristyny?Kaikki on vaan kuulopuhheissa. Ei oo tosiasioita. 

Nyt ku oon käyny Mattienon asunnon, päiväkirjat ja tavarat suhtkoht läpi, oon ihmeissäni, miten raskasta tämä on minulle ollut.  Itkin hyvin hartaasti omaa huonoa omaatuntoani, kun en ole tehny Mattienon hyväksi enempi. Itken sitä, kuinka minulla on enempi karuja muistoja ja kuulopuhheita, mitä hyviä. En yhtää oo muistanu sitä, kuinka Enomatti ymmärsi Tyynetätiä, jolla oli perinnöllinen sairaus, kuinka hän huolehti sen asioista. En muistanu yhtää, kuinka hellä hän oli jättäessään äitille hyvästejä, kun äiti oli kuolinvuoteellaan. 

Minulla myös surettaa se, että meiän tarina, minun oksanhaarassa päättyy tähän. Minä oon viimeinen minun oksassa. Sisaruksista en tiiä, mutta minä oon viimenen Outi oksassa. En tiiä, onko se hyvä, vai onko se paha. En tiiä, haluaisinkokaa minä ennää siirtää kellekkää sota-ajan traumoja, siitä kuinka on pappa haavoittunu, jalkoihin on kuollu ihmisiä. Mennyt kotiin elämään pula-aikaa traumatisoituneena. Antanu omat traumansa lapsilleen, jotka siirtäny ne meille samalla, kun lahjoittanu omansa ja sitten kaupantekijäisinä muutama muu.

keskiviikko, 3. helmikuu 2021

Hautaamisesta

Edessä on hautajaiset ihmiselle, joka on eronnut kirkosta, joka ainakin päissään oli hyvin ateistinen. Minä mietinkin, että miten me voiaan mennä tietyn rituaalin mukkaan, jos se vainaja itseei siihen uskonut. Onko se siunaaminen ja se hiekalla ristin teko, vain meille, jotka sinnikkäästi maksaa sitä kirkollisveroa suurinpiirtein vaan sen takia, ku se kuuluu tehä ja me ollaan siihen totuttu. Vaikka ei ite välttämättä siihen uskoon uskottasi, mitä se valta usko uskoo.  Veisataan mahtipontisia virsiä, jotka mennee niin korkealle, jonka laulamiseen ei pysty ku vanhojen suomalaisten elokuvien naisnäyttelijät.

Tutkiskelin sitte, että periaatteessa siunaamista ei tarvi tehä, sikäli mikäli se vainaja on eläessään sanonu, että ei mittää semmosta tarvi. MUTTA miten se sitte tapahtuu? Porukka kokkoontuu kuopan ympärille, lapioi umpeen ja polttaa tupakin ja lähtee. Se on minusta jotenki karun olosta. Vaan nyt ei ookkaa kyse minusta. 

Hautajaisiin osallistuu myös muslimi, jonka usko ei "salli" laulamista hautajaisissa. Ihmiskuvia ei sallita, koska ainoa, jonka kuvaa palvotaan on Allah, Jumala. Islamin uskon hautajaiset on koruttomat, haudalla rukoillaan, niinkuin meilläkin. Mutta silti. entä jos se vainaja ei uskonu?

Uskon, että Enomatti siltiki, vaikka oliki sanonu,että hänen hautajaiset on, että nakataan kuoppaan ja sillä siisti, hän silti on sen ikäpoloven ihminen, joka tottumuksesta tekkee, niinku aina on tehty ja haluaa ne veisuut ja hiekkaristit ja muistamiset. Ainaki äitin hautajaisissa Enomatti veisasi hyvinki hartaasti. 

Mutta miten toimii ihmiset, jotka kukkaa ei kuulu kirkkoon. Miten ateistit hoitaa tämän osion ihmisen elämässä? google vastasi, että arkun päälle voi muistotilaisuuden aikana laittaa peiton. Miksi? Eihän se sielu enää siinä arkussa ole. Minun mielestä sielu lähtee veneestä sillon, ku elämä loppuu.  Mutta en löydä tietoa siitä, miten toimitaan, kun kaikki on ateisteja. Mennäänkö sittenki vanhan kaavan mukkaan. Ihan vaan varmuuen vuoksi?

Toisaalta, veljeni Antti ei kuulunu kirkkoon, silti hänet siunattiin, eikä Antti oo sen jäläkeen tullut kummittelemaan. Joskus toivoisin, että tulisi kummittelemaan.

Minä en usko, että se vainaja, usko se vaikka pottuun, suuttuu siitä, siunataanko se sinne hautaan, vai lauletaanko me makareenaa. Siinä hetkenä, kun elämä loppuu, sielu tietää kaiken, mitä me ei täällä tiietä. Sillä ei oo ennää maallisia murheita. Eikä sillä oo sitä nokkaa, mihin sitä hernettä vettää. Sille on se ja sama piirretäänkö me se risti ja lauletaanko me virsi. Sielu on täyttäny sen tehtävän, mitä se on maanpäälle tullu tekemään. Sen huoli ennää on mennä sinne ns. pääjehun luokse kehityskeskusteluun miettimään, oppiko mitään ja täyttikö tehtävänsä. 

Mutta MIKSI se on se hautajaisrituaali se pakollinen? onko se pakollinen? kertokaa.

maanantai, 1. helmikuu 2021

Tuuranhuora

Kauan aikaa sitte Mattieno halusi opettaa minulle verkkokalastusta. Kilttinä ihmisenä menin mukana, koska en ilenny sannoa, että minä en mikkää luonnonlapsi siinä mielessä oo, että nauttisin kamalasti siitä rämpimisestä ja rytteiköstä. Kalastaminen on mukavaa, mutta oon sallaa niin kilipailuhenkinen (ja lapsellinen), että minulla ärsyttää, jos toiset saa enempi kallaa ku minä. Ja ylleensä ne saa. 

Me mentiin Koston järvelle laittamaan verkkoja, Matti opasti, kuinka pittää kuunnella, ku se uitto mennee jään alla. Että se kuulostaa vähä samalta, ku suksikeppi ossuu lummeen. Että kuuntele. Antti osasi kuulema kuunnella sitä. Minä en osannu. Monet kerrat Matti kysy minulta, että kuulenko. En kuule. Se nyki sitä lankaa, minä muka menin etteen päin siihen suuntaan mihin se käski mennä ja kuuntelin ja en kuullu. Kävi ilimi, että se uitto oli epäkunnossa, tai ei muuten vaan toiminu, niinku sen piti. "Mikä PERKELE tässäki uiton kyrvässä on, ku tämä ei toimi!" Ja niin se kokkeili uuestaan. Minä kävelen, kuuntelen, en kuule... ja" perkeleen uiton kyrpä" ei toimi. 

Lopulta se jotenki lopsahti paikalleen se uitto ja minä taas kuuntelin semmosta, jota en kuullu. Lopulta en ennää ilenny sanoa, etten kuule, vaan sannoin, että joo nyt kuulen. Hirveän hyvällä tuurilla menin oikeaan suuntaan ja se löyty sitte se kohta ja sitte tehtiin jottai, jota en muista. En ole kalastaja. 

En muista missä kohti otettiin se tuura käsittelyyn. Kovana sano Enomatti minulle, että tämä lenkki pittää laittaa tästä ranteen ympäri, ettei se vaan humplaha Kostonjärveen. Niin tein, mutta huntalona saanu sillä mittää aikaseksi. Matti sitte tuskastu minnuun otti sen tuuran ja alako hakkaamaan. Sai reiän tehtyä ja otti oikein vauhtia ja ffflump sinne meni tuura. Ei ollu muistanu laittaa sitä lenkkiä ranteen läpi. Koko Kostonjärvi raiku: " PERKELEEN TUURANHUORA MENI!!!!"