Sikke Sumari sai minun kaihon valtaan. Tai syksy tai se, että kohta pittää mennä taas töihin. Viikon oon trendikkäästi downsiftannu ja meditoinu sohvan nurkalla. Eli suomeksi möhöttäny ja haaveillu kaikesta jännemmästä, mitä tämä elämä oikeasti on ja kahtonu ikkunasta, kun elämä lipuu ohi. 

Nykyään on heränny valtaisa pettymys tästä elämästä ylipäätään. Onko se tosi, että ihmisen normaali elämä on sitä, että se herrää aamulla tai iltapäivällä (Riippuu ammatinvalinnasta) töihin. Käy töissä, tekkee siellä jottai tämän maailman kusiaispesän hyväksi ja sitte tullee kottiin, hoitaa ...no minun tapauksessa.. koirat, harrastaa nimenvuoksi jottai, välttelee kotitöitä ja mennee nukkumaan ja aamulla sama uuestaan. Minusta on alakanu tuntumaan, että minun työ on semmosta, niinku veisi pallon mäenpäälle isolla urakalla, yön aikana se on pyöriny se pallo takasi sen mäen alas, ja sitä sitte saa seuraavana aamuna lähteä uuelleen pyörittämmään. Eipä sillä, ihan mukava työ minulla on. Kyllä minä siitä tykkään .. vissiin. En oo varma. 

Jaksaminen se on kova sana nykyään. Miten sitä ihminen jaksaa aina ja aina sitä sammaa palloa pyörittää. Ja miten sen voisi tehä itellesä merkitykselliseksi? Ihmiset työuupuu, ku pallo alakaa enempi turhauttammaan, ku jännittämmään. Pittää saaha sillon levähtää, eli downsiftata. Minä jos tämän enempi downsiftaisin, olisin kuollu. En oo mikkää ahkerin työmuurahainen tässä edellämainitussa pesässä. EN. Laiska pötky. Urheilu ja hyvä syöminen ja muutenki terveellinen elämä auttaa jaksamaan... auttaa auttaa. Vaan ku on niin kaikki mulle ja heti ihminen, niin minua ahistaa se, etten oo heti hyvässä kunnossa, että jaksasin opetella sitä juoksemista. Minä haluan heti osata juosta pitkiä matkoja trendikäs tuulipuku tai juoksupuku tai puku soma pipo päässä heiluen pitkin mehtiä koirien kanssa. Vaan ku ei sekkää mee niin. Jaksan juosta 25 m perässä vetäen kahta pottusäkkiä, joitten mielestä lenkkeily on fiilistelevää makujen- ja hajujenelämystä puskasta puskaan. 

Minä sohvalla downsiftatessani ajattelin, että saako elämästä sairaslommaa, jos on siihen lopenuupunut... Minä voisin olla tässä minun elämäsä vähä aikaa asumuserossa,,, tai paremminki vaihtaa sen johonki utopistiseen seikkailuhenkiseen elämään, jossa jokainen aamu on uusi seikkailu. Tätä ajatusta seurasin käymällä EN OO KOSKAA KÄYNY-ajatuksella Kuopiossa, ja rakastuin siihen kaupunkiin. Toki se oli eriasia, ku oli ns. minilomalla kahtomassa muualla kuinka elämä lipuu ohi. Sammaa se oisi Kuopiossaki, mee töihin ja tuu kottiin. Elämäntehtävä ei siellä kummenisi. 

Seikkaileminenki on niin aikataulutettua. Ei voi lähteä aamulla neljäntienristauksesta vasemmalle, koska velvollisuuesta pittää mennä siitä suoraan, koska on aamutuuri ja ei sillon saa tehä niin, etten menekkää töihin, vaan käännän makkaran keulan kohti Oulua ja yllätyn neljän tunnin päästä siitä, missä minä oon. Ei voi. Pittää mennä töihin, koska työstä saapi sitä rahhaa, että voipi sitte elättää ihtesä ja koirasa ja jää EHKÄ sitä rahhaa siihen seikkailemisseen. Mutta sittekää vappaalla saattaa olla, ettei sitä joua, ku on niitä kotitöitä, joita oon vältelly koko viikon. 

Ei elämän pitäsi olla työtä varten, työ pitäsi olla elämää varten. Millon se alakaa se elämä? Sitte ku jään eläkkeelle, ja sittekää ei ennää jaksa senkää eestä, ku on rehkassu yli 40 vuotta jonku pallon perässä. Sitte vissiin on aika alakaa syömään vitaprota, niin ku se norjalainen lähihoitaja, jonka raskas lähihoitajan ammatti uhkasi viiä siltä mehyt. Nyt se jaksaa taas viipottaa tuulipuvussa kultasennoutajan kanssa metässä iloisin mieln.

UUUU täytyneekö sannoa sille miehelle, jonka luona minä asun, että järjestää minulle tänne sisälle jonku jännän temppuradan, jota se aina muuttelisi, ku en hoksaisi.. Koskaa ei tietäs aamukahvia keittelemään mennessä, että onko sitä kohta pää alaspäin roikoksissa katossa.