Suru kuuluu elämään. Suru on kaunis asia loppujen lopuksi, kun sen antaa tulla. Se kaihertaa, se kirvelee, se naurattaa ja se herättää myös toivoa. Suru on Suomen kielen kauneimpia sanoja. Se on niinku kuura-aamu. Rahisee ja kirpasee. Jos meillä ei olisi surua, tuskaa, ahdistusta ja pettymyksiä, ei meillä olisi onnistumisia, ei iloa, eikä onnea. Oisi vaan tasasta matkaa. 

On yllättävän helppoa ja suloista istua ja surra. Panna piste ja laittaa se ovi kiinni. 

Lohdullista on se, että minä tiiän, että se suru mennee joksiki aikaa pois, kun sen on kerran antanu tulla. Se ei ennää luiki nurkissa, kurkistele oven raosta ja hyppää reppuun vuosiksi kuiskailemaan. Se on aikasa temmeltämässä ja olemassa. Sitte se lähtee eri osotteeseen. Se on kuitenki meiän kaikkien kaveri, joka käy herättelemässä ajattelemaan asioita, miettimään menneisyyttä ja historiaa. Oli ne historian tapahtumat hyviä eli pahoja. 

Kun sen surun ottaa vierelle sohvalle, juttelee sen kanssa ja antaa sille tillaa, saa myös ite tillaa. Ei kuitenkaa kannata itsepintaisesti pittää kiinni siitä surusta sen takia, ku on sen kerran tai pari mukkaansa saanu. Surullekki pittää antaa tillaa olla ja hengittää ja mennä välillä muualle. Jos surun kahlihtee, suru purree ja nakertaa. Jos surulle ei aukase ovea, ei se pääse ulos. Suru silti pääsee aina sisään. Siitä se on kavala. Se on niinku ampiainen, osaa päästä sisälle seinänki raosta, mutta ulos ei. 

Onnellista on se, että jos elämässä on ollut paljon surua, tietää, ettei se suru ole aina päällä. Elämässä on paljon asioita, joista olla ilonen.

Stephen Hawking sen sanoi: " Niin kauan kun on elämää, on toivoa".