Mulla harmittaa, etten kysyny aikonaan tarpeeksi äitiltä ja Matilta meiän juurista siellä Koston järvenrannalta. En tiiä juuri mitään. Minusta tuntu aina, että äiti ei kertonu mitään heiän elämästä, ennen meitä. Ei minulla oo tietoa muusta, ku että ne on aina asunu yhdessä. Ne on aina pitäny toistesa puolta. Tosin meiän silimissä se näytti siltä, että äiti kannatteli enomattia. En tiiä juurikaa siitä puolesta, mitä Mattieno teki äitin hyväksi. Oon vaan kuullu. Oon kuullu sen, että Mattieno oli aina kilipailuhenkinen, joka saatto lyyä suksikepillä äitiä, jos äiti hiihti sen eellä. Oon myös kuullu, että pappa oli seisottanut Mattienoa alasti saunassa miesjoukon edessä, jossa ne kaikki oli sitä arvostellu ja nauranu. 

Äiti kerto joskus, että Mattieno oli tuonu meiän isän heiän luokse, osottanu äitiä. Sanonu, että tuossa se nyt on. Mistää rakkauesta ei minun mielestä siinä ollu kyse. Äiti sano, että koki velevollisuuekseen sen, että antautu. Todistettavasti antautu montaki kertaa. MUTTA minä en voi olla varma, mikä on äitin versio tarinasta, ja mikä on se oikea kuvio. Itestä se kuullosti vaan niin sairaalta symbioosilta joka toisaalta selittää meleko monta asiaa. Se selittää äitin alistumisen kaikkeen. Isän kuoleman jäläkeen, minä kyseenalaistin tämän ns. rakkauden. Sanoin äitille, että "et sinä koskaa issää rakastanu!" Sillon äiti löi minua. Sillon ajattelin, että rakasti se, vaan se ei osannu sitä sanoa. Mutta nyt mietin, löikö se minua sen takia, koska minä en tienny ja ymmärtäny asian oikeaa laitaa. Toisaalta, kuuluuko minun vanhempieni väliset suhteet minulle? Rakastaako vaiko eikö rakasta?

Harmittaa, että ei oo ihmisiä sanomassa, mikä on oikeasti totta ja mikä on kenenki omia muistoja. Onko ne muistot totta, onko ne vääristyny? Onko minun muistot vääristyny?Kaikki on vaan kuulopuhheissa. Ei oo tosiasioita. 

Nyt ku oon käyny Mattienon asunnon, päiväkirjat ja tavarat suhtkoht läpi, oon ihmeissäni, miten raskasta tämä on minulle ollut.  Itkin hyvin hartaasti omaa huonoa omaatuntoani, kun en ole tehny Mattienon hyväksi enempi. Itken sitä, kuinka minulla on enempi karuja muistoja ja kuulopuhheita, mitä hyviä. En yhtää oo muistanu sitä, kuinka Enomatti ymmärsi Tyynetätiä, jolla oli perinnöllinen sairaus, kuinka hän huolehti sen asioista. En muistanu yhtää, kuinka hellä hän oli jättäessään äitille hyvästejä, kun äiti oli kuolinvuoteellaan. 

Minulla myös surettaa se, että meiän tarina, minun oksanhaarassa päättyy tähän. Minä oon viimeinen minun oksassa. Sisaruksista en tiiä, mutta minä oon viimenen Outi oksassa. En tiiä, onko se hyvä, vai onko se paha. En tiiä, haluaisinkokaa minä ennää siirtää kellekkää sota-ajan traumoja, siitä kuinka on pappa haavoittunu, jalkoihin on kuollu ihmisiä. Mennyt kotiin elämään pula-aikaa traumatisoituneena. Antanu omat traumansa lapsilleen, jotka siirtäny ne meille samalla, kun lahjoittanu omansa ja sitten kaupantekijäisinä muutama muu.